Tell Me Three Things

Julie Buxbaumin "Tell Me Three Things" oli tällainen sattumalöydös kirjastosta, kun etsin jotain kevyttä nuorten hömppää.

Tarinan sankarittaren Jessien äidin kuolemasta on kulunut vajaat kaksi vuotta, kun isä pudottaa pommin: isä on löytänyt uuden rakkauden ja mennyt naimisiin ja edessä on muutto uuteen kaupunkiin äiti- ja velipuolen luokse. Vanha tuttu koulukin vaihtuu kalliiksi yksityiskouluksi.

Jessie on aika stereotyyppinen ujo ja hiljainen sankaritar, joten koulun alkaminen on painajaismainen kokemus. Hän joutuu oitis koulun pissiskuningattaren ja tämän hännystelijöiden silmätikuksi vääränmerkkisten vaatteiden ja asusteiden vuoksi.

Sitten Jessie saa sähköpostia Somebody Nobodyksi itseään nimittävältä pojalta. SN tarjoutuu neuvomaan Jessietä uuden koulun kuvioissa. Jessie on aluksi epäluuloinen tuntemattoman pojan motiiveita kohtaan; se on mahdollisesti pissisjengin kehittämä juoni Jessien nolaamiseksi. Pian Jessie sortuu kuitenkin viestittelemään SN:n kanssa ja huomaa pian suorastaan nauttivansa näistä keskusteluista. Mutta kuka SN oikein on?

"Tell Me Three Things" toi välittömästi mieleeni Becky Albertallin Simonista kertovan kirjan; kummassakin arvuutellaan salaperäisen pojan henkilöllisyyttä, vaikka päähenkilöillä ei muuta yhteistä sitten olekaan.

Pidin kirjasta, vaikka en ehkä olisi kaivannut Jessien äidin kuoleman tuomaa vakavuutta. Tarina ei ollut missään nimessä synkkä, mutta olisin voinut keskittyä vain SN:n henkilöllisyyden arvailemiseen - se oli nimittäin hauskaa. Välillä tiesin Jessien olevan väärillä jäljillä, mutta oikean kaverin taisin arvata vasta kun Jessienkin epäilykset heräsivät.

Buxbaum käsitteli kirjassaan hienoja aiheita; ystävyyssuhteita ja uusioperheen muodostamista menetyksen jälkeen. Kuten yleensä, tämä meni allekirjoittaneen kohdalla hukkaan, koska minua kiinnosti lähinnä se komeiden poikien metsästäminen XD

Three Dark Crowns

Olen jo jonkin aikaa kärsinyt asenneongelmasta nuorille suunnattujen fantasiakirjojen kanssa; rakastan siirappista highschool-draamaa sisältäviä nuorten hömppäkirjoja, mutta fantasian suhteen ennakko-oletukseni on aina, että tarina on epäuskottava ja höttöinen.

Kendare Blaken "Three Dark Crowns" aloittaa sarjan kolmoskuningattarista, jotka asuvat mystisellä saarella, jonka väellä on taikavoimia. Kolmostytöt kasvatetaan erillään, omaa taikakykyään vastaavassa yhteisössä, jotta he eivät kiintyisi toisiinsa. Kun kuningattaret täyttävät kuusitoista vuotta, heidän täytyy tappaa sisarensa. Jäljelle jäänyt, eli vahvin sisarista, on uusi kuningatar, joka vuorostaan synnyttää aikanaan kolmoset.

Löysin tämän nuortenfantasian ihan sattumalta kirjaston valikoimasta ja kirjan ajatus kuulosti vuoroin äärimmäisen kiinnostavalta ja vuoroin todella typerältä. "Kolme tyttöä, joiden täytyy tappaa sisarensa. Öö... siis miksi heidän täytyy tappaa sisarensa? No, koska se kuulostaa tosi hurjalta!"

En olisi uskaltanut käyttää rahaa ya fantasiaan, mutta kun kerran kirjastosta löytyi, päätin kokeilla. Tungin ylimielisen asenteeni tyynyn alle piiloon ja itse asiassa pidin kirjasta enemmän kuin yhdestäkään genren kirjasta pitkään aikaan.

Nuorista kuningattarista Mirabella on ylivoimaisesti voimakkain kyvyssään ja papittaret ovat jo päättäneet keskenään, että hänestä pitäisi tulla seuraava hallitsija. Katharine ja Arsinoe vaikuttavat olevan lähes kyvyttömiä. Myrkyttäjien luona kasvanut Katharine ei tunnu kestävän kuin kaikkein heikoimpia myrkkyjä ja naturalisti Arsinoe ei onnistu kutsumaan itselleen eläinkumppania tai edes houkuttelemaan kukkia kukkimaan. Mirabellan ongelma vain on se, ettei hän halua tappaa ketään. 

Papittarilla on hienoja ideoita lempeän Mirabellan nostamiseksi valtaistuimelle, mutta Katherinen ja Arsinoen lähipiiri keksii omia, ei niin hyväksyttyjä apukeinoja tytöilleen.

Tietysti mukana oli myös komeita poikia ;)

Viihdyin kirjan parissa hyvin; odotin innolla, kuka kuolee ja miten vai selviävätkö kaikki. (Viimeinen vaihtoehto vaikutti aika todennäköiseltä, koska kyseessä oli nuortenkirja eikä Game of Thrones.) Yksi komeista pojista onnistui yllättämään täysin enkä taida vieläkään ymmärtää, että mitä ihmettä siinä oikein tapahtui ja MIKSI. Tämän lisäksi lopussa tuli hurja paljastus, jota ehkä olisi pitänyt osata odottaa, mutta minulla ei kyllä ollut minkäänlaista ennakkoaavistusta.

Toivottavasti kirjasto hankkii jatko-osatkin, koska kiinnostuin tarinasta kunnolla ja tässä ensimmäisessä kirjassa alettiin vasta päästä vauhtiin. Suosittelen. ^^

"Three Dark Crowns" teki niin hyvän vaikutuksen, että aloin miettiä, uskaltaisinko tutustua Sarah J. Maasin hypetettyihin kirjoihin...

Renegade's Magic

Hyllyssä olisi ollut itse asiassa kiinnostavampiakin kirjoja, mutta halusin saada Robin Hobbin Soldier Son -trilogian pois häiritsemästä, joten suoristin hartiani ja hyökkäsin päättäväisesti trilogian viimeisen osan "Renegade's Magic" kimppuun.

Nevare on lavastanut kuolemansa ja paennut tuntemansa sivistyksen parista salaperäisten, metsässä elävien "villi-ihmisten" joukkoon. Nevare yrittää pysäyttää kuninkaan tien rakennusurakan, koska sitä taikuus häneltä vaatii; tien suunniteltu reitti kulkee pyhien puiden läpi. Tyyli on kuitenkin väärä ja Nevare meinaa polttaa itsensä loppuun. Tämän seurauksena Nevaren sielun toinen puoli, se joka rakasti villi-ihmisten mahtavaa noitanaista, ottaa Nevaren kehon haltuunsa. Sotilas-Nevare, jota olemme seuranneet alusta asti, on nyt pelkkä voimaton tarkkailija mielensä perukoilla, kun toinen Nevare alkaa suunnitella sotaa vanhoja ystäviä vastaan pyhien puiden ja villi-ihmisten pelastamiseksi.

Miten yhden aika onnettoman hyökkäyksen juonittelemiseen ja toteuttamiseen voi tuhlata satoja sivuja pientä tekstiä? Meinasin lievästi sanottuna turhautua välillä odottamaan niitä huikeita käänteitä.

Villi-ihmiset ja heidän kulttuurinsa olivat kiinnostavia ja Olikean poika oli suloinen pikku vesseli. Lisäksi sotilas-Nevare pääsi välillä vierailemaan perheensä ja ystäviensä unissa ja kuuli näin uutisia, mikä oli aina tervetullutta vaihtelua.

Viimeiset sata sivua luin vihdoin oikeasti innostuneena, koska silloin tapahtui kaikenlaista. Olin tyytyväinen loppuun ja itse asiassa olisin halunnut seurata tapahtumia vielä muutaman päivän tai jopa viikon pidemmälle. Hahmot olivat nimittäin ihania tökkivästä tarinasta huolimatta.

En ihan ensimmäisenä suosittelisi tätä trilogiaa. Nautin nyt täysin siemauksin siitä, että se on luettu ja voin rauhassa lukea jotain vähän vauhdikkaampaa.

The Diabolic

Vaihtelu virkistää, niin kuluneelta kuin tuo toteamus kuulostaakin. Kirjastosta mukaani tarttui hetken mielijohteesta S. J. Kincaidin nuorten scifiseikkailu "The Diabolic".

Tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on siirtynyt asumaan avaruudessa. Ulkonäköä on mahdollista muokata mielensä mukaan. Palvelijoina ei käytetä oikeita ihmisiä, vaan erilaisiin tarkoituksiin valmistetaan koeputkissa työntekijöitä, joilla ei ole omaa tahtoa. Koiratappelut ovat historiaa ja yläluokka tilaa geenimuunneltuja petoja taistelemaan kuolemaan asti.

Futuristisesta teknologiasta huolimatta tieteiden opiskelu on kiellettyä. Älykkäät koneet huolehtivat itse korjaus- ja huoltotöistä, joten ihmisten ei tarvitse ymmärtää teknologiasta mitään. Neuroottinen keisari pelkää liian oppineiden alamaisten aiheuttavan ongelmia, joten kaikkien tulee keskittyä vain uskonnollisiin oppeihin.

Tarinan sankaritar Nemesis, on Diabolic, henkivartijaksi kasvatettu ja ohjelmoitu voimakas ja agressiivinen humanoidi, joka leimautuu suojeltavaansa ja on hengenvaarallinen kaikille muille.

Nemesiksen suojeltava on Sidonia, varomattoman ja liian äänekkään aatelismiehen tytär. Kun isä julistaa mielipiteitään taas liian kovaa, keisari vaatii Sidonian luokseen. Nemesis ottaa kuitenkin Sidonian paikan, mikä on helppoa, kun ulkonäköä muokataan jatkuvasti muodin mukaan ja monet sosiaaliset tilaisuudetkin hoidetaan virtuaalisesti avatarien välityksellä.

Keisarin tukikohdassa Nemesis kohtaa joukon kieroja, vallanhimoisia, julmia ja mahdollisesti täysin hulluja aatelisia. Keisarin äiti on murhannut omia lapsiaan istuttaakseen oikean pojan valtaistuimelle ja keisari turvautuu nyt oveliin temppuihin suojautuakseen salamurhaajilta. Hallitsijaperhe on siis varsin ihanasti sekaisin ja Nemesis joutuu keskelle tätä juonittelua.

En ole "Nälkäpelin" jälkeen tainnut lämmetä kunnolla oikein millekään nuorten scifi/dystopiakirjalle - Lauren Oliverin "Delirium" ja Veronica Rossin "Paljaan taivaan alla" olivat kyllä hyviä - mutta "The Diabolicissa" oli potkua.

Nemesistä verrattiin kannessa Katnissiin ja Celaenaan. En ole jälkimmäiseen vielä ehtinyt tutustua, mutta ensimmäistä hän kyllä muistutti toiminnoissaan. Nemesiksen elämäkin on yhtä vauhdikasta ja vaarallista kuin Katnissin ja mukana on tietysti myös odottamaton ihastus. (Lukijana tajusin kyllä jo aiemmin, ettei kyseinen kaveri ollut aivan sitä miltä aluksi vaikutti.)

Kilpailu tässä genressä on kova, joten jää nähtäväksi, nouseeko viime vuonna ilmestynyt "The Diabolic" massan keskeltä isommaksi suosikiksi. Koen olevani huono arvioimaan tällaisia kirjoja, mutta ainakin tästä saisi komean elokuvan! Lisäksi pääpari oli mielestäni sekä fiksu että suloinen ^^

Jääkaksoset

En olekaan pitkään aikaan lukenut kunnon dekkaria, kun on ollut niin kauhea kiire ahmia fantasiakirjoja. Koska dekkareita tulee luettua niin vähän, päätin ottaa varman päälle ja seurata valtavirtaa. Valitsin siis S. K. Tremaynen kehutun "Jääkaksoset". (Enkä muuten katunut valintaani.)

Kirja kertoo perheestä, jonka toinen kaksostyttö Lydia kuoli tapaturmaisesti vuosi aikaisemmin. Kulunut vuosi on ollut rankka niin vanhemmille kuin yksin jääneelle kaksosellekin, joten Angus ja Sarah päättävät muuttaa seitsemänvuotiaan Kirstien kanssa karulle pikku majakkasaarelle - täydellinen maisemanvaihdos pyyhkimään menneisyyden haamut tiehensä.

Kirstie alkaa käyttäytyä oudosti; hän väittää olevansa Lydia ja kuollut sisko olikin Kirstie. Ovatko kaikki erehtyneet vai onko siskonsa menettäneen pikkutytön mieli järkkynyt? Ja onko kummituksia oikeasti olemassa?

"Jääkaksoset" oli todella vetävä trilleri, jonka lukemista ei voinut keskeyttää ennen kuin kaikki on selvinnyt. Anguksella ja Sarahilla oli kummallakin salaisuuksia, joista vihjailtiin kutkuttavasti jo alkumetreillä, mutta niiden paljastumista lukija joutui odottamaan. Vakuuttavaa jännitystä ilman ampumista ja takaa-ajoja ^^

Suosittelen kaikille jännityskirjojen ystäville ja totean, että bestsellerien lukeminen kannattaa - ainakin joskus XD

Forest Mage

Robin Hobbin Soldier Son -trilogian avausosa "Shaman's Crossing" oli minulle vähän turhan puuduttava kokemus. Mukana oli kuitenkin paljon kaikkea kiinnostavaa, joten tartuin rohkeasti seuraavaan kirjaan "Forest Mage".

Nevare selvisi hengissä metsässä asustavan villikansan aiheuttamasta lumotusta rutosta ja pääsi samalla eroon vanhan noita-akan kirouksesta. Tai siis näin hän kuvitteli.

Toisin kuin muut villikansan ruttoon sairastuneet, Nevare ei ole laihtunut luurangoksi, vaan pulskistuu koko ajan huolimatta siitä, miten vähän hän syö. (Jokaisen nykynaisen pahin painajainen.) Nevaren lihominen johtuu taikuudesta, mutta kukaan ei usko sitä, vaan Nevare joutuu kokemaan paheksuntaa ja pilkkaa jopa läheisiltään.

Lihavalla miehellä, joka on liian painava ratsuväen hevosen selkään, ei ole toivoakaan menestyä sotilaana. Nevaren tilanne on lopulta niin tukala, että hän joutuu pakenemaan syrjäseuduille, missä taikuuden kyllästämä villikansa elää.

Hobb osaa todellakin potkia sankareitaan päähän. Fitz-parkaa mukiloitiin sekä fyysisesti että yliluonnollisesti ja Nevare joutuu läskiensä vuoksi ankaran henkisen pahoinpitelyn uhriksi.

En muista törmänneeni lihavuudesta kärsivään sankariin yhdessäkään fantasiatarinassa, joten Nevaren ongelmat olivat kiinnostavaa (ja kauhistuttavaa) seurattavaa.

Edellisen kirjan tavoin "Forest Mage" oli välillä vähän raskassoutuinen. Kyllästyin oikeastaan aina, kun Nevare tarjosi lukijalle toisen käden tietoa kaukaisista tapahtumista. Onneksi tätä oli vähemmän kuin aiemmassa kirjassa ja tarina seurasi enemmän Nevaren tekemisiä. Nevaren tekemiset nyt olivat aika mitäänsanomattomia loppua ehkä lukuun ottamatta, mutta Nevare kohtasi matkallaan kiehtovia uusia hahmoja ja mukavia vanhoja tuttuja.

Nevaren rakkauselämä oli tässä toisessa kirjassa hieman värikkäämpää; Carsina muuten yllätti allekirjoittaneen täysin, vaikka ehkä olisi pitänyt arvata jotain tällaista tapahtuvan. Mitään suurta hömppää Hobb ei kuitenkaan - vieläkään - tarjoillut :P

Lopputilanne oli taas sellainen, etten voi kuvitellakaan jättäväni viimeistä osaa lukematta. Haluan ehdottomasti tietää, mitä Nevarelle ja muille hyville tyypeille tapahtuu seuraavaksi. Erityisesti toivon lisää tietoa Nevaren pikkusiskon kohtalosta.

Shatter Me

Tahereh Mafin nuorten dystopia "Shatter Me" on viuhahdellut siellä sun täällä ja olen jo pidempään miettinyt siihen tutustumista. Teinidystopiat eivät ole se suosikkigenreni, mutta nyt kaipasin jotain vauhdikasta ja kevytlukuista, mutta kuitenkin jännittävää ja vähän synkkääkin raskassoutuisten fantasiajärkäleiden lomaan.

Juliette aiheuttaa kipua pelkällä kosketuksella ja aiheutettuaan vahingossa kuoleman hänet on suljettu mielisairaalaan. Oltuaan melkein vuoden eristyksissä ankeassa laitoksessa Juliette viimein pelastetaan - häijyn nuoren maailmanvalloittaja Warnerin henkilökohtaiseksi aseeksi.

Maailma on huonossa kunnossa ihmiskunnan örvästelyn jälkeen. Epävakaa sää tekee maanviljelystä lähes mahdotonta, eläimet kuolevat nälkään ja lentävät linnut ovat lähinnä satuolentoja. Yksi ihmisryhmä on ottanut ohjat - eli aseet - käsiinsä ja alkanut sanella muille sääntöjä. Warner on tämän sotilasjoukon johtohahmoja ja ylläpitääkseen valtaansa epävakaissa olosuhteissa hänen täytyy pelotella alaisiaan kunnolla. Tähän Julietten kyky sopii mainiosti.

Onneksi Warnerin joukkoihin on ujuttautunut ihana Adam, Julietten lapsuudenystävä. Yhdessä rakastavaiset aikovat paeta. (Tosin minne tässä karussa maailmassa kannattaa mennä?)

Onko vika minussa, vai kuulostiko tarina tutulta? Ilmeisesti parin teinidystopian jälkeen ei enää kannata tarttua uusiin, kun samat kuviot vain toistuvat.

Kerronnan suhteen minua ärsytti järjettömästi Mafin tyyli yliviivata "virheellistä" tekstiä, välillä yksittäisiä sanoja, välillä kokonaisia virkkeitä. Tehokeinona yliviivaus on ihan kiva lisä tekstiin, mutta kun sitä käytetään joka sivulla useampaan kertaan, se alkaa vain tympiä.

Positiivisina asioina mainittakoon, että kirja todella oli nopealukuinen. (En olisi ehkä jaksanut pidempään.) Lisäksi Warner oli aivan uskomattoman ihanan ällöttävä tyyppi. Kiemurtelin kun hän lähenteli Juliette-parkaa. Ja tietysti kiljuin Juliettea potkaisemaan sinne missä tuntuu, mutta Juliette oli aika pelästynyt ja käyttäytyi kuin nurkkaan ahdistettu pupu ennen kuin onnistui viimein saamaan aseen näppeihinsä.

Kirjan lopussa tulevia paljastuksia olisin varmaan osannut odottaa, jos olisin jaksanut pysähtyä pohtimaan asiaa. Aika perinteinen nuorten fantasian ja dystopian käänne tuo loppu, mutta ikävä kyllä se sai minut taas kiinnostumaan, että miten tämä sota vielä loppuu. Pitäisikö nyt jaksaa lukea se seuraavakin kirja? Tai ehkä riittää, jos luen viimeisen kirjan lopun? XD

Shaman's Crossing

Olen rakastanut kaikkia tähän mennessä lukemiani Robin Hobbin kirjoja, mutta "Shaman's Crossing" oli nyt pettymys.

"Shaman's Crossing" aloittaa Soldier Son -trilogian, jonka kuvittelin sijoittuvan samaan maailmaan kuin Hobbin muutkin sarjat. Kuvitelmien murskaantuminen ei tällä kertaa ollut hauskaa, joten vieras maailma oli ensimmäinen pettymys. "Shaman's Crossing" on kuin fantasiaversio Amerikan valloituksesta, jossa uudet tulokkaat perustavat tiluksiaan preerialle hätistäen samalla alkuperäisväestöä tieltään. Valloittajilla on apunaan tuliaseita, joiden rautapitoiset ammukset ovat myrkkyä alkuperäisväestön taikavoimille. (Olen ehkä aiemminkin maininnut, että tuliaseet eivät mielestäni sovi fantasiatarinoihin.)

Päähenkilö on Nevare, aatelisarvon ansainneen sotilaan toinen poika. Perinteen mukaan aatelismiehen ensimmäinen poika perii isänsä ja toisesta tulee sotilas, joten Nevare tietää pienestä asti, mitä tulevaisuudelta sopii odottaa.

"Shaman's Crossing" on samanlainen kasvutarina kuin "Salamurhaajan oppipoika". Nevare kertoo omin sanoin lapsuudestaan isänsä tilalla ja erilaisista opettajistaan ja myöhemmin nuoreksi mieheksi vartuttuaan koulutuksesta sotilasakatemiassa.

Kirja alkoi vahvasti; Nevare kohtaa "puoliverisen" tytön ja saamme esimakua preerialla asuvan väen taikavoimista ja ahdasmielisten sotilaiden ennakkoluuloista. Sitten jäin odottamaan, että jotain merkittävää tapahtuisi ja päästäisiin siihen varsinaiseen seikkailuun. Ikävä kyllä jouduin lukemaan pitkiä kuvauksia kaikista Nevaren erilaisista oppitunneista ja kuulopuheita siitä, mitä sotilaat tekevät jossain kaukana. Välillä paneuduttiin jopa siihen, mitä Nevaren isän vanhat sotilaskaverit olivat joskus tehneet! Taistelut eivät suoraan sanottuna kiinnosta minua, ellei sankari ole itse mukana.

Eniten minua kiinnosti Nevaren rakkauselämä, mutta sen kuvaamiseen ei ikävä kyllä tarvittu montaa riviä - ainakaan vielä. Röyhkeästi käyttäytyvä Epiny-serkku älykkäinen mielipiteineen oli yksi viihdyttävä tuttavuus tylsien miesten keskellä. Lopussa tuli onneksi jännittäviä hetkiä, kun alkuasukkaiden taikuudesta paljastui asioita ja Nevarekin pääsi vihdoin tositoimiin.

Suurimmalta osalta "Shaman's Crossingin" läpi kahlaaminen oli puuduttava urakka, minkä vuoksi arastelen hieman seuraavaan kirjaan tarttumista. Loppu jäi kuitenkin ihan kiinnostavaan kohtaan ja haluan tietää, mitä Nevarelle seuraavaksi tapahtuu. Näin ollen aion ehdottomasti rämpiä eteenpäin. (Toivottavasti tiedossa on enemmän säpinää!)

The Black Guard

Mercedes Lackeyn "Arrows of the Queen" oli mielestäni liian söpö ja korjasin tilanteen välittömästi tarttumalla oikein raskaan sarjan fantasiakirjaan. Ostin A. J. Smithin "The Black Guardin" pari vuotta sitten hetken mielijohteesta, mutta saatuani sen käsiini se alkoi heti näyttää sellaiselta kuivalta äijäsotakirjalta ja saikin lojua hyllyn perukoilla odottamassa tätä suuren tarpeen hetkeä :D

Kirjaa kuvataan kannessa Martinin ja Lovecraftin yhdistelmäksi. Jälkimmäisestä en osaa sanoa mitään, mutta Martin kyllä tuli ehdottomasti mieleen. Smithin tarina tosin tuntui suoraviivaisemmalta ja selkeämmältä kuin Martinin valtavat kuviot.

Pari ensimmäistä lukua menivät hieman tahmeasti; se aseenkantaja oli luttana, mutta niiden soturipappien Suuri Tehtävä ei jaksanut kiinnostaa pätkän vertaa. Kolmannessa luvussa esiteltiin valtava barbaari/viikinki ja ensimmäinen, hieman tympääntynyt, ajatukseni oli: "Hei, täällä on Wulfgar!" (Kts. R. A. Salvatore: Forgotten Realms) Sitten ajattelin oikein vaikuttuneena: "Auts, nyt teki kipeää!"

Smithin luoma maailma oli todella kiehtova. Ihmisten palvomat jumalat ovat jättiläisiä, jotka ovat sotineet keskenään jo ikuisuuden. Rajamailla puolestaan vaanii laumoittain zombeja - tai siis niin minä kuvittelin alun perusteella ;) Kaikenlaisia fantasiahirviöitä löytyy myös.

Ne seitsemän noitaa, jotka taluttavat vallassa olevia miehiä vehkeistä, saivat sisuskaluni kiemurtelemaan kauhusta.

Smith osasi myös ujuttaa huvittavia kommentteja tapahtumien keskelle. Varsinkin pohjoisen barbaarien kirveenheiluttelu ja mustan papin Uthan sarkasmi saivat minut tirskumaan.

A. J. Smith ei noussut lempikirjailijakseni, mutta vaikutuksen hän teki tällä kirjalla. Erityisesti kehun maailmanrakennusta ja lisäksi Smith osaa tappaa. (Uskokaa pois, kyky tappaa tärkeitä hahmoja erottaa todelliset mestarit pikkukynäilijöistä!) Ihan Martinin tasolle tappaminen ei luonnollisesti ehtinyt päästä tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa, mutta uskoisin, että meno tulee olemaan aikamoista seuraavissa osissa. (Katsotaan, jos metsästän niitä käsiini.)

Arrows of the Queen

Mercedes Lackey on kirjoittanut ison kasan fantasiakirjoja, joiden kansikuvien lohikäärmeitä ja muita jännittäviä piirroksia olen tuijottanut himokkaasti. 1987 ilmestynyt "Arrows of the Queen" aloittaa Heralds of Valdemar -nimisen trilogian. Arvostelujen mukaan "Arrows of the Queen" on enemmän lasten kirjallisuutta, mutta muut Lackeyn tuotokset ovat ilmeisesti tämän trilogian "spin offeja". Kiinnostus kirjaa kohtaan ei ollut valtava, mutta kun löysin sen kirjaston valikoimasta, päätin tarttua tilaisuuteen sivistää itseäni lisää fantasiakirjallisuuden saralla.

Pari ensimmäistä lukua riittivät vakuuttamaan minut siitä, että "Arrows of the Queen" on todellakin lasten kirja.

Kolmetoistavuotias Talia elää pienessä tylsässä kylässä tiukkapipoisen äitipuolen pompoteltavana ja haaveilee suurista seikkailuista. Juuri kun Talian tulevaisuus näyttää entistäkin harmaammalta, paikalle laukkaa hohtavanvalkoinen taikahevonen (iloisesti kiliseviä kulkusia suitsissa kaiken huipuksi) ja vie hänet oppilaitokseen, jossa kuninkaalliset sanansaattajat koulutetaan. (Jokaisella sanansaattajalla on oma valkoinen taikahevonen.) Kuningatar ilahtuu suunnattomasti pikku Talian saapumisesta ja vakuuttuu oitis siitä, että kolmetoistavuotias, pelästynyt maalaistyttö voi pelastaa kuningattaren itsensä sekä pienen prinsessan häijyjen vallantavoittelijoiden juonilta. (Ja tietysti näin käykin lopussa.)

Anteeksi jos kuulostin hieman negatiiviselta. Ongelma minun ja kirjan välillä oli ainoastaan ikäni; olisin luultavasti rakastanut tätä tarinaa 12-14-vuotiaana hevoshulluna. Tämä kuulostaa itsestänikin kovin ristiriitaiselta, sillä nautin edelleen hevoskirjojen lukemisesta silloin tällöin. Fantasiaa lukiessani haluan kuitenkin sellaista vähän häijympää menoa. Uskon, että "Arrows of the Queen" sopii loistavasti nuorille, fantasiaan ja hevosiin kallellaan oleville tytöille. (Pojille en ehkä tällaista taikahevossatua kauppaisi.) Aikuisia fantasianlukijoita varoitan siitä, että tarina on turhankin suloinen ja herttainen.

Lion of Senet

Goodreads on jo pitkään suositellut minulle Jennifer Fallonin "Lion of Senetiä" ja tällä kertaa suositus osui nappiin.

Belagren on ovela ja kiero ylipapitar, joka nousi valtaan käyttämällä älykkään tiedemiehen laskelmia aurinkojen liikkeistä. Prinssi Antonov, "Senetin Leijona", on vallanhimoinen ja epäluuloinen hallitsija, joka on pistänyt naapurimaat polvilleen Belagrenin "ennustusten" ansiosta.

Dirk on herttuan nuorempi poika, jonka kiinnostuksen kohteet ovat aina olleet tieteissä eivätkä politiikassa. Hänen rauhallinen elämänsä parantajan opissa saa kuitenkin tylyn käänteen, kun myrsky tuo kotisaaren rannalle prinssi Antonovin pahimman vihamiehen.

Juoni oli oikeastaan varsin yksinkertainen; pari häijyä tyyppiä ja muutama nuori sankari, joiden polkujen risteämistä odotin innolla. Tämä on kuitenkin yleensä positiivinen asia, koska liian sekava juttu vain rasittaa lukijaa ja ärsyttää, kun tipahtaa kärryiltä. Tarina oli selkeydestään huolimatta todella mukaansa tempaava eikä kyllästyminen uhannut missään vaiheessa. Mitään suuria taistelukohtauksia tässä ei ollut, mutta ne pienet käänteet ja koukut pakottivat jatkamaan aina seuraavaan lukuun.

Hahmojenkaan suhteen ei ole valittamista. Oikeastaan jokainen päähenkilö oli teini-iässä, suurin osa kuninkaallista sukua. Poikkeuksena Marqel, joka oli äpärä, taitava akrobaatti ja vastahakoinen huora. Marqel käyttäytyi kuin mikäkin narttu, mutta en voi olla ihailematta tytön sisua ja oveluutta. Sitä paitsi on ihanaa, kun hahmossa on enemmän potkua kuin Disney-leffojen jaloissa ja suloisissa sankarittarissa!

Taikuutta tässä fantasiakirjassa ei ollut, vaan fantasiapuoli oli "vain" se vieras maailma hallitsijoineen ja kulttuureineen. Vähän samalla tavalla kuin Martinin Tulen ja jään laulu -sarjassa pääpaino oli kruunupäiden välisissä nahisteluissa. Suosittelenkin "Lion of Senetiä" niille, jotka pitävät prinsseistä ja prinsessoista ja valtataisteluista.

Jennifer Fallon nousi tällä kirjalla ehdottomasti lempikirjailijoideni joukkoon - lähelle kärkeä! Ainoa harminaiheeni on nyt se, ettei Fallonin kirjoja varsinaisesti tulvi täällä Suomen markkinoilla. Pöh!