How Hard Can Love Be?

Holly Bournen "Am I Normal Yet?" osoittautui positiiviseksi lukukokemukseksi ja halusin tietää lisää näistä hauskoista nuorista feministeistä.

Sarjan toinen kirja "How Hard Can Love be?" päästää ääneen Amberin, tyttökolmikon pitkän punapään, joka suhtautuu kyynisesti vastakkaiseen sukupuoleen. Amberin kokemuksen mukaan pojat pitävät vain pienistä ja sievistä tytöistä ja kiertävät villillä punaisella pehkolla varustetut kirahvit kaukaa.

Amber asuu isän, ärsyttävän äitipuolen ja vielä raivostuttavamman velipuolen kanssa. Nyt edessä on kuitenkin kesä äidin luona Californiassa, missä äiti ja äidin (ärsyttävä) uusi mies järjestävät lapsille leirejä.

Varasin tämän jatko-osan kirjastosta perehtymättä tarkemmin siihen, mistä se kertoo. Sitten mietin epäluuloisena, mistä Bourne keksisi juttua nyt, kun Evien mielenterveysongelmat oli käsitelty. Kehonkuvaongelmien parissa painivan tytön ja amerikkalaisen teinileffan hottispojan kohtaaminen kesäleirillä kuulosti äkkiä todella kuluneelta...

Vaivalla hankitut kirjat täytyy kuitenkin lukea ja Amberin maailma tempaisi minut mukanaan heti ensimmäisestä luvusta. Ensin näemme taas vilauksen hirviöveljestä, tätä puolustavasta äitipuolesta ja isästä, joka vain seisoo tumput suorina puolustamatta tytärtään. Kuvittelin kotiolojen olevan tarpeeksi epäreiluja, mutta sitten tutustumme vihdoin Amberin äitiin... Bourne oli kehittänyt loistavan perhedraaman, jota seurasin suorastaan hävettävän suurella nautinnolla.

Evie ja Lottie jäivät tosiaan kotiin nauttimaan Englannin sateisesta kesästä ja heitä nähtiin vain netin välityksellä, mutta Lottien jutut olivat aivan mahtavia <3 Myös Amberin uuden leirituttavuuden Whinnien selitykset Nalle Puhin elämänfilosofiasta ja onnellisuudesta olivat ihania (ja täysin totta).

Amberin suuri ihastus Kyle puolestaan sai minut lähinnä kohauttelemaan olkiani. Ihan mukava tyyppi, mutta suoraan sanottuna aloin pitkästyä, kun tarina pyöri loppua kohti enemmän näiden kahden romanssin ympärillä. Ne Amberin perheen sisäiset ongelmat vain kiinnostivat paljon enemmän :D

Lyhyesti sanottuna: jälleen hyvä ja oivaltava kirja Bournelta ^^

The Daylight War

"The Daylight War" on kolmas, muttei suinkaan viimeinen, osa Peter V. Brettin Demon Cycle -sarjasta.

Arlen haluaa edelleen vain karkottaa demonit ihmisten maailmasta ja Jardir on edelleen sitä mieltä, että edellä mainittu täytyy poistaa pelistä, jotta jälkimmäinen voi rauhassa johtaa tätä sotaa ja ottaa kaiken kunnian itselleen. Uusi kuu lähestyy kovaa vauhtia ja demoneilla on suuria suunnitelmia näiden pimeiden öiden varalle; kuuttomat yöt ovat ainoa aika, jolloin mahtavimmat, mieltä hallitsevat demonit pystyvät tulemaan maan pinnalle.

Jännittävää yhteenottoa odotellessa Brett paljasti samalla, mitä Ineveran huntujen alle kätkeytyy. Häikäilemättömästi kieroilevan nartun takaa paljastuikin herttainen, mutta sisukas tyttö, joka on päättänyt pelastaa kansansa.

Yhdessä Jardir, kovapäinen putkiaivo, ja Inevera, kaikesta huolimatta kiero narttu, saavat ihan hienoja muutoksia aikaan krasialaisten kalkkeutuneessa ja ahdasmielisessä yhteisössä.

Sarjan uutuudenviehätys alkoi ehkä vihdoin karista, sillä huomasin turhautuvani ajoittain, kun vanhoja tapahtumia käytiin uudestaan läpi Ineveran näkökulmasta. Olisin halunnut vain päästä nopeasti sinne uuden kuun taisteluun! Lisäksi Leeshalla oli pikkuinen "ongelma", jonka ratkaisua seurasin innolla.

Leeshan äiti Elona ja entinen kihlattu Gared tuntuivat ensimmäisessä kirjassa todella inhottavilta ja halveksuttavilta tyypeiltä. Toisessa kirjassa he kunnostautuivat ja nyt tässä kolmannessa kirjassa he osoittivat, etteivät ole muuttuneet ensimmäisestä kirjasta, mutta sain kaksikon tempauksista - ja Elonan rehellisistä mielipiteistä - hyvät naurut :D

Kirjan loppua voisi lievästi sanottuna kutsua cliffhangeriksi, joten seuraavan osan lukeminen on ehdottomasti suunnitelmissa. Edelleen aivan mahtava fantasiasarja ^^

The Winner's Crime

Marie Rutkoskin "The Winner's Crime" jatkaa Kestrelin ja Arinin kiellettyä teiniromanssia siitä, mihin "The Winner's Cursen" kutkuttava lopputilanne sen jätti.

Kestrel on menossa naimisiin häijyn keisarin pojan kanssa, jotta Arin ja muut herranilaiset saisivat elää rauhassa ja melkein itsenäisinä vanhassa kotimaassaan. Arinille Kestrelin todellisia motiiveja ei tietenkään saa paljastaa, koska silloin tämä rakastunut sankari tekisi jotain rohkeaa ja typerää, mikä varmasti päättyisi verisesti.

Arinin kuumapäisyyttä isommaksi ongelmaksi Kestrelin hienossa suunnitelmassa osoittautuu kuitenkin lopulta keisarin ahneus. Keisari ei halua luopua mistään eikä hänen julmuutensa tunne rajoja. Sankareilla tulee kiire paljastaa keisarin juonet ennen kuin käy köpelösti.

"The Winner's Crime" oli ensimmäisen osan tavoin nopeaa, kevyttä ja viihdyttävää lukemista. Ongelmani oli nyt vain se, että olin juuri päässyt Demon Cyclen makuun, joten tämä oli vähän sellainen pakkopulla tässä välissä - sain tämän yllättävän nopeasti kirjastosta, ja kirjaston kirjat nyt vain pitää lukea silloin kun ne ovat tarjolla :P

Se keisari esimerkiksi tuntui vähän sellaiselta Disney-elokuvan pahikselta, joka nyt yksinkertaisesti vain on häijy ja ilkeä, koska tarina tarvitsee konnan. Ihan jännittäviä käänteitä tässä oli ja loppukohtaus oli edellistäkin osaa hurjempi cliffhanger eli ehdottomasti täytyy lukea sarja loppuun ^^

Rutkoski ei ilmeisesti mitään kunnon kolmiodraamaa aikonut edes rakentaa, mutta naureskelin itselleni, kun onnistuin TAAS KERRAN rakastumaan siihen söpöön sivuosaa esittävään poikaan eli prinssi Verexiin. Olisin tykännyt kovasti kunnon romanssista Kestrelin ja Verexin välillä. Arin olisi voinut tuulettaa tunteitaan jossain muualla :D

The Desert Spear

Peter V. Brettin "The Painted Man" hurmasi minut niin totaalisesti, että heti sen loputtua piti sännätä kirjastoon hakemaan seuraava osa, vaikka pöydällä oli jo kirjoja odottamassa lukemista.

Demonien tappamisen vanhat salaisuudet ovat löytyneet, mutta nyt ihmisillä on erimielisyyksiä siitä, miten ja erityisesti kenen johdolla sotaan pitäisi ryhtyä. Brett kiepauttaa edellisen kirjan asetelman heti kirjan alussa päälaelleen kertomalla asioista edellisen kirjan petolliseksi osoittautuneen sivuhenkilön näkökulmasta. Turhan fanaattinenhan tämä kaveri on, mutta hänestä paljastuu nyt myös sympaattisempia puolia.

Kaikki "The Painted Manin" hehkutukseen käyttämäni ilmaisut pätevät "The Desert Speariin". Parempaa fantasiaa en olisi voinut toivoa. Lisäksi haluan nyt mainita, että Brett osaa luoda todella ovelia ihmissuhdekuvioita. Kun kirjasarjan alussa esitellään nuori sankari ja sankaritar, odotan automaattisesti, että he kohtaavat jossain vaiheessa ja rakastuvat ja päätyvät lopussa yhteen. Brett esitteli pojan ja tytön, yhdisti heidän polkunsa keskellä demonien vainoamaa yötä... ja toi sitten paikalle uusia kosijoita ja vanhoja kihlattuja!

Suoraviivaiset hömppäromaanit eivät ole minun juttuni, mutta minusta on aivan ihanaa kaiken jännityksen ja toiminnan lomassa pähkäillä, miten näiden ihanien hahmojen välisille romansseille lopulta käy ^^

The Painted Man

Minulla on enää yksi kirja Robert Jordanin Ajan Pyörästä lukematta ja kauhistelin tuossa jokin aika sitten, että mitäs sitten, kun sekin on luettu. Peter V. Brettin "The Painted Man" oli puhdas sattumalöytö lähikirjaston harmittavan pienestä, mutta jatkuvasti elävästä fantasiahyllystä. Olen nyt lukenut useammankin oikein viihdyttävän ya fantasiakirjan, mutta heti ensimmäisestä luvusta lähtien tuntui kuin olisin kituuttanut pitkään ulkomaalaisilla halpissuklailla ja nyt sain vihdoin Fazerin Sinistä ^^

"The Painted Man" aloittaa Demon Cycle nimisen sarjan, jossa ihmiskuntaa vainoavat joka yö demonit. Tuhansia vuosia sitten ihmisillä oli keinoja taistella demoneita vastaan, mutta suurin osa tästä tiedosta on kadonnut. Nykyään ihmiset tuntevat vain joitain suojariimuja, joiden takana he värjöttelevät auringon laskusta nousuun. Ainoastaan kaukana aavikolla elävä kansa astuu öisin suojariimujen ulkopuolelle, mutta heilläkään ei ole tehokkaita aseita demoneja vastaan, joten urheiden sotureiden eliniänodote ei ole suuri.

Pohjoisessa yksi poika kyllästyy piileskelemään ja pelkäämään. Hän päättää löytää muinaiset aseet ja tiedot demonien tappamisesta. Ja siitä seuraakin huikea seikkailu.

Olen suorastaan lumoutunut! Jännittävä maailma, kiehtovat hahmot ja juoni, joka ei pitkästyttänyt kertaakaan, vaikka sivuja oli ihan oikean kirjan verran. Voi olla, että innostustani lisäsi se, että olen elänyt "puutteessa", mutta väitän "Painted Manin" olevan tilanteessa kuin tilanteessa loistavaa fantasiaa. Brett loikkasi välittömästi lempikirjailijoideni listan kärkisijoille. Suosittelen tätä sarjaa ehdottomasti kaikille fantasiasta innostuneille ^^

Truthwitch

Goodreads suositteli Susan Dennardin "Truthwitchia", joten pakkohan se oli lainata, kun löytyi kirjastosta.

Parhaat ystävät Safi ja Iseult elävät maailmassa, jossa taikuus on olennainen osa arkea. Safilla on harvinainen, suorastaan myyttinen kyky erottaa valheet. Safi on yrittänyt pitää tämän vaarallisen kykynsä salassa, mutta nyt tieto on alkanut levitä ja tytöllä on perässään useampiakin hallitsijoita.

Iseult puolestaan kuuluu halveksittuun ja pelättyyn kansaan. Hänen voimissaan tuntuu kuitenkin olevan jotain outoa eikä hän pysty tekemään samoja asioita kuin kunnioitettu äitinsä.

Onnettoman virhearvioinnin vuoksi tytöt saavat kannoilleen pelottavan verinoidan, jolla on omat, salaiset syynsä jahdata "totuusnoitaa". Onneksi tyttöjen pakomatkaan onnistuu sekaantumaan myös prinssi Merik, joka haluaa vain turvata kansansa hyvinvoinnin, mutta huomaa pian ajattelevansa aivan liian kiihkeästi ärsyttävää ja hankalaa noitaa.

Epäluuloni näitä nuorille suunnattuja fantasiakirjoja kohtaan alkaa pikkuhiljaa murentua, sillä "Truthwitch" oli taas todella positiivinen kokemus. Maailma oli kiehtova tuhoutuneine noitakaivoineen ja juonessa oli sopivasti odottamattomia käänteitä ja yllätyksiä. Asioita ei paljastettu heti, vaan lisää tietoa ja näiden myötä uusia arvoituksia tuli matkan varrella.

Safin käytös oli pariin otteeseen vähän turhan lapsellista ja ärhäkkää, mutta toisaalta hänhän on vielä nuori. Se romanssinpoikanen oli myös odotettavissa jo aika aikaisesta vaiheesta, mutta toisaalta minulla ei ole mitään uljaita ja komeita prinssejä vastaan ;) Se lapsellinen, kliseinen nahistelu parin välillä häiritsi ehkä eniten :D

Suosittelen "Truthwitchia" ehdottomasti jokaiselle fantasiannälkäiselle, kun ei ehdi tai jaksa paneutua tuhatsivuiseen järkäleeseen.

Kirja jäi jännittävään tilanteeseen ja suunnitelmissa on katsoa pikapuoliin, löytyisikö kirjastosta jatkoa ^^

The Glittering Court

Vampire Academy tutustutti minut alun perin Richelle Meadin kirjoihin ja näiden jälkeen olen lukenut Georgina Kinkaid -sarjan, josta myös pidin. Dark Swan -sarja on roikkunut lukulistallani sinnikkäästi jo jonkin aikaa, mutta tähän väliin tutustuin sitten Meadin uusimman sarjan Glittering Courtin samannimiseen avausosaan.

Nuori kreivitär pakenee tympeää sulhasehdokasta esiintymällä palvelijanaan ja liittymällä Glittering Courtiin. Glittering Court on liikeyritys, joka kouluttaa vanhan maailman näteistä rahvaantytöistä sivistyneitä edustusvaimoja meren takaisissa siirtokunnissa rikastuneille miehille. Vuoden koulutusjakson jälkeen tytöt matkustavat siirtokuntiin ja tapaavat erilaisissa tanssiaisissa ja illallisjuhlissa potentiaaliset aviomiehensä. Oikeastaan kyse on vähän niin kuin huutokaupasta, jossa myyntituotteena ovat kauniit nuoret naiset. Mitä kauniimpi ja taitavampi tyttö, sitä kovempi pohjahinta ja luonnollisesti myös kysyntä.

Olin etukäteen lukenut paljon negatiivisia arvioita tästä ja epäröin vähän, kannattaako tuhlata aikaa. Maailma oli uusi ja erilainen, mutta tyyli ja hahmokuviot aiemmista sarjoista tuttua Meadia.

Kreivitär, jonka pitäisi hurmata siirtokuntien rikkain ja vaikutusvaltaisin mies helposti, sattuukin retkahtamaan täysin sopimattomaan rahattomaan, mutta aika ihanaan sankariin. Kaiken lisäksi tällä sankarilla on hengenvaarallinen salaisuus. Kaksikon rakastuminen on itsestään selvää alusta asti, vaikka Mead lisäsi kuvioon - tuttuun tapaan - kilpakosijoita, joihin tietysti ehdin rakastua, vaikka pidin kyllä siitä "herra oikeastakin". Pientä jännitystä romanttiset kuviot ehkä tarjosivat, mutta enpä voi sanoa yllättyneeni kirjan lopussa.

Kolmiodraamasta olisin siis voinut toivoa vähän yllättävämpää ja ovelampaa, mutta muuten juoni oli mielestäni oikein viihdyttävä. Mead on selvästi ottanut vaikutteita monista todellisista historiallisista ongelmista ja tapahtumista luodessaan tätä kuvitteellista maailmaa kansoineen ja kulttuureineen; rasismia, aluekiistoja ja järjetöntä vainoamista sen takia, että toisen käsitys hengellisistä asioista poikkeaa hieman virallisesti hyväksytystä. Lisämausteena sitten muuten vain lapsellisen ahneita ja ilkeitä tyyppejä kieroine suunnitelmineen.

Saatuani kirjan luettua piti käydä uudestaan katsomassa niitä arvioita, että olinko nyt varmasti lukenut saman kirjan kuin ne kaikki pettyneet. No, tulipahan todistettua, että minulla on todella omituinen maku. Yleensä ne hypetetyt bestsellerit tuntuvat saavan minut silkan epätoivon valtaan, mutta nyt Meadin "pohjanoteeraus" ihastutti aivan yhtä paljon kuin kirjailijan aiemmatkin tuotokset :D

"Glittering Courtin" jatko-osakin kiinnostaisi, kunhan saan näitä akuutteja cliffhangereita ja kaikkia uteliaisuutta piinaavia uusia löytöjä setvittyä ^^

Seven Black Diamonds

Ihastuin vuosia sitten Melissa Marrin keijufantasiasarja Wicked Lovelyyn, joten Marrin uusi keijutarina "Seven Black Diamonds" siirtyi heti ilmestyttyään automaattisesti lukulistalleni.

Keijujen kaksi hovia, seelie ja unseelie (onko näille suomenkielistä termiä?), ovat yhdistyneet seeliekuninkaan ja unseeliekuningattaren mentyä naimisiin. Ikävä kyllä pariskunnan ensimmäinen tytär kuoli ihmisten toimesta, minkä jälkeen kuningatar on käsitellyt suruaan sotimalla ihmiskuntaa vastaan.

Sodan vuoksi kaikkien vaihdokkaiden ja puoliveristen on vaarallista liikkua ihmisten maailmassa. "Seitsemän mustaa timanttia" ovat keijukuningattaren henkilökohtaisesti valitsemia ja valvomia puoliverisiä, jotka ovat soluttautuneet ihmisten joukkoon ja esittävät nyt tavallisia teini-ikäisiä. Kuningattaren käskystä nämä nuoret keijuveriset toteuttavat erilaisia terrori-iskuja ja murhia.

Lily on pienestä asti tiennyt olevansa osaksi keiju, mutta mafiapomoisä on onnistunut pitämään hänet piilossa sekä vihamielisiltä ihmisiltä että keijuilta. Tilanne muuttuu yllättäen, kun Lily lähetetään samaan kouluun näiden salamurhaajakeijujen kanssa. Kuningattarella on suunnitelmia myös Lilyn varalle.

"Seven Black Diamonds" alkoi todella lupaavasti; häijy kuningatar, yksinäinen prinsessa, vallanhimoisia velipuolia, juonittelua ja paljon teinidraamaa kiellettyjen rakkaussuhteiden ja järjestettyjen avioliittojen muodossa. (Kaikki keijuveriset ovat yliluonnollisen hyvännäköisiä ilmestyksiä.) Lily (ja myös muut keijutytöt) oli mukavan päättäväinen sankaritar, kuten muistelen myös Wicked Lovelyn tyttöjen olleen.

Sitten odotin, että jotain tapahtuisi. Ja odotin. Hahmoja oli runsaasti ja jonkinlaista kolmiodraamaa Marr ilmeisesti yritti kehittää, mutta alusta asti oli kyllä ihan selvää, kuka päätyisi yhteen kenenkin kanssa. Torquil ja Eilidh olivat söpö pari, mutta en tässä hahmojen ja romanssinpoikasten ristitulessa ehtinyt varsinaisesti ihastua. Kirjan alkuvaihe työllisti lukijaa, kun piti omaksua iso lauma henkilöitä, joista valtaosa jäi sitten todella pintapuolisiksi tuttavuuksiksi. Mielestäni Erikistä ja Eilidhin velipojista olisi saanut irti paljon enemmän säpinää. (Kirjalle on myös jatko-osa, eli ehkä osa hahmoista saa lisää täytettä siellä?)

Kaikkia jännittäviä keijujen perhesalaisuuksia paljastui jaarittelun ja jahkailun lomassa ja viimeisissä luvuissa saimme vielä ne isoimmat paljastukset ja oikein vauhdikasta ja komeaa toimintaa. Mitään suuria yllätyksiä juoni ei kuitenkaan tarjonnut missään vaiheessa.

"Seven Black Diamonds" ei ollut varsinaisesti huono, mutta sitä jahkailuosaa olisi pitänyt tiivistää ja tekemistä lisätä. Niistä kolmiodraamoista olisi myös voinut punoa ovelampia ja yllättävämpiä kuvioita.

Towers of Midnight

Toiseksi viimeinen osa Robert Jordanin legendaarisesta Ajan Pyörästä (Brandon Sandersonin viimeistelemänä) on nyt luettu O.O

Varmaan parasta tässä kirjassa oli se, että Rand on vihdoin päässyt hulluudestaan. Olen ollut aika turhautunut, kun tarinan suurin sankari käyttäytyy typerästi ja vainoharhaisesti. Nyt Rand pääsi todella loistamaan maailman pelastajan roolissaan ^^

Olin taas ehtinyt melkein unohtaa Valkoviittojen olemassaolon, mutta nyt nämä häiriköt saartavat Perrinin Galadin johdolla. "Painukaa pois tieltä ja antakaa kunnon ihmisten pelastaa maailma *---* tekopyhät idiootit!" räyhäsin ensin, mutta Galad paljastui lopulta ihan järkeväksi tyypiksi.

Berelain, tuo rasittavien narttujen kuningatar, jonka sitkeää mukanaroikkumista olen ihmetellyt jo useamman kirjan ajan, selitti viimein toimiaan ja osoittautui itse asiassa aika kiehtovaksi persoonaksi.

Olen sarjan alusta asti suhtautunut todella nihkeästi Matiin. Tuonin liityttyä kuvioihin aloin pikkuhiljaa lämmetä kaksikolle ja samalla pelkästään Matille. "Towers of Midnightin" jälkeen joudun tunnustamaan, että Mat on yksi lempihahmoistani. Kun Mat ilmestyi sen mäyränsä kanssa hääjuhlia piristämään, en tiennyt alkaisinko itkeä vai nauraa, kun tuli jotenkin niin nostalginen olo :D

Viimeistä Taistelua enemmän odotan koko ajan, mitä seanchanilaisten keisarinnaksi noussut Tuon eli nykyisin Fortuona keksii seuraavaksi. Kokonaisuutena tämä kirja tuntui ehkä vähän sellaisen isomman kirjan keskiosalta. Tohinaa riitti trollokkilaumojen, salamurhaajien, Mustan Ajahin ja kaiken muun kanssa, mutta niitä isoimpia juttuja vasta lupailtiin.

Haukun aina sellaisia parinmuodostuksia, jotka ovat ilmiselviä heti ensimmäisestä luvusta lähtien, mutta viimeisessä luvussa yksi lempihahmoistani sai valinnallaan leukani loksahtamaan. Jos tällaisesta pariutumisesta on vihjailtu aiemmissa kirjoissa, olen ollut täysin sokea. (Myönnetään, en yleensä huomaa lainkaan niitä pieniä vihjeitä, jotka tarkkaavaisille lukijoille ovat kuin valtavia, neonvaloilla kirjoitettuja kaavioita.) Matin morsian oli komea ja jännittävä pommi, mutta tämä kuvio oli kyllä varsinainen järkytys :D

Faefever

"Faefever" on kolmas osa Karen Marie Moningin Fever-sarjasta. Lainasin tämän kirjastosta oikeastaan hätävaralukemiseksi, jos lukeminen sattuisi loppumaan ennen kuin pääsisin taas hankkimaan uusia kirjoja. Kotona sitten luin takakannen ja se kuulosti niin hyvältä, että lukaisin Faefeverin ennen niitä "kiinnostavampia" kirjoja :D

Keijujen alamaailma jatkaa maailmanvalloitustaan ja Mac yrittää edelleen selviytyä kaikesta hengissä. Barrons vaikuttaa ajoittain entistäkin epäilyttävämmältä ja opimme jälleen, että hän ei ole ainakaan tavallinen ihminen, jos on ihminen lainkaan.

Rowena, sidhe-näkijöiden johtaja, käyttäytyy todella tökerösti ja vaikeuttaa Macin ystävystymistä kaltaistensa kanssa.

Tästä tuli näköjään taas yksi sarja, johon pääsen kunnolla mukaan vasta kolmannessa osassa. Kaksi aiempaa osaa olivat "ihan kivoja", mutta tässä oli oikeasti jännittäviä käänteitä ja lopputilanne oli sellainen, että haluan oikeasti lukea sen seuraavan osan mahdollisimman pian.

Pidin jo ensimmäisessä osassa siitä, ettei Mac ole sellainen synkkä kovanaama, kuten aika monet urbaanin fantasian sankarittaret. Minusta on ihanaa, että Mac jaksaa lakata kyntensä pinkeiksi, nauttii asusteiden valitsemisesta ja kulkee korkokengissä aina kun se on mahdollista. Mac osaa myös hankkiutua hauskoihin tilanteisiin.

Romantiikasta ei voi oikein puhua, mutta sekä V'lane että Barrons tarjosivat vuorollaan pari varsin kuumaa kohtausta ;)

Am I Normal Yet?

Alkoi tehdä mieli jotain kivaa pientä teinidraamaa ja päätin kokeilla Holly Bournen "Am I Normal Yet?":a. Tämä suuren suosion saanut kirja käännettiin viime keväänä, mutta päädyin nyt lainaamaan opuksen ihan alkuperäiskielellä kirjastosta. (Osaakohan tässä kohta enää lukea suomeksi?)

Tarinan päähenkilö on juuri collegen aloittanut Evie, jonka pari viimeistä kouluvuotta ovat kuluneet mielenterveysongelmien kanssa taistellessa. Terapia jatkuu, mutta lääkitystä on päästy keventämään huomattavasti eivätkä uudet opiskelukaverit tiedä Evien taustaa. Evie haluaakin nyt nauttia opiskelijaelämästä normaalin nuoren tavoin ja unelmissa on monen muun tytön tavoin tietysti myös treffeille pääseminen.

"Pahojen ajatusten" lisäksi Evien iloista uutta elämää uhkaavat paras ystävä Jane, joka on muuttunut täysin uuden poikaystävän myötä, sekä pojat, jotka käyttäytyvät... kuin teini-ikäiset pojat.

Onneksi Evie tutustuu koulussa Amberiin ja Lottieen, joiden kanssa hän pääsee pohtimaan vastakkaisen sukupuolen typeryyttä ja naisten asemaa. Evie vain pelkää kovasti, että uudet ystävät saavat tietää hänen sairaudestaan...

Oli helppo huomata, miksi "Am I Normal Yet?" on saanut huomiota. Tämä ei ollut sellainen hauskan höttöinen tarina ihastuneiden teinien kohelluksista, vaan Bourne kertoi oikein uskottavasti paniikki- ja ahdistuskohtauksista kärsivän nuoren maailmasta. Erityisen hätkäyttävää oli se, miten muut ihmiset suhtautuvat mielenterveysongelmista kärsivään.

Näin lukijana on helppo sanoa, että Evien olisi pitänyt vain kertoa avoimesti ongelmistaan eikä aiheuttaa itselleen lisästressiä salailulla, mutta Evien perustelut olivat todella vakuuttavia. Ihmiset esittävät ymmärtävänsä ja ovat todella myötätuntoisia, mutta lopulta, kun logiikka ei toimi eikä sairastunut vain äkkiä ala pärjätä terveen ihmisen tavoin, myötätunto vaihtuu turhautumiseksi. "Yrittäisit nyt ryhdistäytyä!" Ja tietysti mukana ovat ne ääliöt, joiden mielestä mielenterveyspotilaiden oireet ja selviytymiskeinot ovat loistava aihe vitseille...

Olen itse kaikkea muuta kuin bakteerikammoinen; uskon sen sijaan, että liika puhtaus aiheuttaa allergioita ja heikentää immuniteettia. En siis pystynyt samaistumaan Evien pakottavaan tarpeeseen siivota ja peseytyä ja sorruin monesti turhautumaan Evien käytökseen, kun hän ei pystynyt tekemään jotain pientä arkista asiaa bakteerien pelossa. Kirja kuitenkin auttoi ymmärtämään, että ne pienet arkiset asiat voivat oikeasti olla mahdottomia joillekin ihmisille.

Bourne ei käsitellyt hankalaa aihettaan liian vakavasti tai synkästi, vaan Lottien ja Amberin kanssa Evie pääsi kokemaan myös oikein hulvattomia hetkiä, kun tytöt ryhtyivät parantamaan maailmaa. Rakastin sitä, miten Amber sai Guyn tukehtumaan eväsleipäänsä parilla tarkasti lauotulla kuukautiskommentilla. "Am I Normal Yet?" antoi kiitettävän paljon tilaa nimenomaan naisten ja tyttöjen väliselle ystävyydelle - ja tietysti feminismin pohdiskelulle XD

Lisukkeena oli myös sellaista oikein perinteistä teinikirjojen ihastumiskommellusta, mutta Evien parisuhdetilanne taisi itse asiassa olla minulle se vähiten kiinnostava alue. Pidin kyllä siitä, mihin suuntaan asiat kääntyivät lopussa ja haluan ehdottomasti lukea ne jatko-osat, joissa muut tytöt pääsevät käsittääkseni vuorollaan ääneen.

Tulipas nyt sepustettua paljon, mutta kun tämä oli pienestä koostaan huolimatta iso kirja, joka viihdytti, mutta onnistui samalla herättämään oikeita ajatuksia ^^

The Winner's Curse

Luin vaihteeksi taas vähän nuorten fantasiaa ja tällä kertaa vuorossa oli Marie Rutkoskin "The Winner's Curse", josta moni genreen perehtynyt onkin varmaan jo kuullut ^^

Valorianit ovat valloittaneet herranien maat ja orjuuttaneet herranit. Ylläpitääkseen valloituksensa keisari on määrännyt, että jokaisen valorianin täytyy kaksikymmentävuotiaana joko liittyä armeijaan tai mennä naimisiin tuottamaan lisää valorianeita.

Valorianikenraalin tytär Kestrel ei ole lahjakas taistelutaidoissa, mutta avioliittokaan ei kiinnosta häntä. Hän haluaisi vain saada rauhassa soittaa, mutta sotaisan valorianikansan keskuudessa musiikin tuottamisen katsotaan sopivan vain orjuutetuille herraneille.

Yhtenä päivänä Kestrel ostaa hetken mielijohteesta komean herraninuorukaisen orjamarkkinoilta. Tästä seuraa runsaasti juoruja ja hämmennystä, mutta muista välittämättä Kestrel ja Arin huomaavat hakeutuvansa toistensa seuraan.

Sitten kaikenlaisia salaisuuksia alkaa paljastua ja asiat menevät oikein jännittävään suuntaan...

Suhtaudun nuorille suunnattuun kevyeen fantasiaan aina pienellä - tai joskus vähän isommallakin - varauksella. Tällä kertaa kyltymätön uteliaisuuteni palkittiin, sillä "Winner's Curse" oli oikein viihdyttävää luettavaa ^^

Kestrelin ja Arinin romanssi oli itsestäänselvä tapahtuma heti ensimmäisistä sivuista lähtien, mikä yleensä on mielestäni tylsää. Kaksikon kohtaamisia oli kuitenkin mukava seurata ja huomasin olevani täysillä parin puolella. Ongelmia romanssin tiellä on tietysti runsaasti, kun kansat ovat ensin sodassa ja sitten tapahtui vielä kaikkea muuta jännittävää.

Tässä oli sellaista historiallisen hömppäromaanin röyhelöitä, tanssiaisia ja juoruja yhdistettynä simppeliin fantasiajuoneen ja muutamaan uhkaavaan hetkeen. Kaikki ne pienet käänteet toivat mukavasti toimintaa ja yllätyksiä tarinaan.

Aion ehdottomasti lukea seuraavankin osan, sillä Kestrelin tilanne kirjan lopussa oli niin sanotusti herkullinen. Kevyttä, mutta kiinnostavaa luettavaa ^^