Dragon Haven

"Dragon Haven" on toinen osa Robin Hobbin Rain Wilds Chronicles -sarjasta. (Älä siis lue pidemmälle, ellet ole lukenut Hobbin aiempia teoksia.)

Kitukasvuisten lohikäärmeiden ja näiden hoitajien vaivalloinen matka myrkyllistä Rain Wild -jokea pitkin jatkuu.

Ennen näihin kirjoihin tarttumista olin hieman huolissani, että tällainen erämaassa vaeltelu olisi puuduttavaa luettavaa. Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä matkan aikana tapahtuu jatkuvasti.

Sedric sortui edellisen kirjan lopussa tekemään jotain todella typerää ja tämän teon seuraukset ylittivät odotukseni. Kaikesta Hestiin liittyvästä huolimatta pidin Sedriciä jotenkin suloisena tyyppinä alusta asti ja nyt oli hienoa seurata hänen toimiaan.

Alisen ja Leftrinin romanssi jäi minun kohdallani kaiken muun jalkoihin, vaikka kaksikko ihan mukava pari onkin.

Lohikäärmeitä hoitavan nuorisojoukon väliset suhteet olivat sitten sitäkin värikkäämpiä. Tats tuotti minulle pienen pettymyksen asenteellaan ja vaatimuksillaan, mutta Thymara pysyi ihanan päättäväisenä ja fiksuna.

Ja tietysti mukaan matkalle oli ujuttautunut kieroja ja ahneita ihmisiä, jotka tavoittelivat vain rikkauksia kaikkien muiden kustannuksella.

Fantasiapuolen suhteen sademetsä ja joen päässä siintelevä Kelsingra olivat paljon kiehtovampi ympäristö kuin olin pelännyt. (Yleensä tykkään isoista kaupungeista ja umpikierosta hovista.)

Rain Wild -joen lähellä asuvien ihmisten mutaatiotkin saivat selityksen, joka tuskin yllätti ketään paitsi tarinan sankareita. Annan Hobbille täydet pisteet tästä kekseliäästä kuviosta. (Tosin minulla on tunne, että jotain vastaavaa on esiintynyt muissakin fantasiasarjoissa?)

Leftrinin laivan tiesimme jo ensimmäisen kirjan perusteella olevan tuunattu, mutta nyt paljastui viimein, miten Leftrin oli laivaansa kohentanut. Lopputulos yllätti mukavasti.

Vaikea sanoa, oliko tämä sarjan toinen osa ensimmäistä parempi... Parempi varmaan vain todeta, että odotan innolla seuraavaan kirjaan tarttumista ja Kelsingran salaisuuksien paljastumista ^^

Leona - kortit on jaettu

Kehuin Emelie Scheppin "Ikuisesti merkittyä" poikkeuksellisen jännittävästä sankarittaresta. Nyt Jenny Rognebyn "Leona - kortit on jaettu" -dekkarin päähenkilö Leona tyrmäsi minut täysin.

Leona työskentelee poliisin vakavien rikosten yksikössä. Heti alusta asti on selvää, ettei Leona näe maailmaa aivan samalla tavalla kuin valtaväestö. Leona on pikkutarkka, erakkomainen ja jotenkin kiehtovan karmivalla tavalla viileä.

Nyt Leona pääsee selvittämään omaperäistä rikosta; alaston, verinen pikkutyttö astelee pankkiin ja käynnistää nauhurin, jossa miehen ääni käskee luovuttaa rahat tai käy huonosti.

Nämä ruotsalaiset dekkaristit tuntuvat vain paranevan koko ajan. "Leona - kortit on jaettu" oli ehkä yllättävin ja jännittävin dekkari, jonka olen lukenut. Tempauduin tarinaan mukaan heti ensimmäisiltä sivuilta ja sitten kun luulin olevani jotenkin tilanteen tasalla, juoni teki sellaisen koukun että meinasin tipahtaa tuolilta. (Näkkäri saattoi lentää syliin.)

"Leona - kortit on jaettu" oli ahmittavan hyvä jännäri ja aion ehdottomasti lukea seuraavan osan, kunhan kirjastosta vapautuu kappale ^^

Graceling

Olen vuosia sitten lukenut Kristin Cashoren nuorille suunnatun fantasiaromaanin "Graceling" eli suomeksi "Syntymälahja". Jatko-osiin en tuolloin tarttunut; niitä ei ole käännetty, joten en edes tiennyt niiden olemassaolosta. Olen viime aikoina kärsinyt jonkinlaisesta yliherkkyydestä näitä nuorten fantasiakirjoja kohtaan, mutta nyt päätin taas vaihteeksi kokeilla onneani ja verestää muistojani lukemalla "Gracelingin" ihan alkuperäiskielellä.

Muistikuvani tarinasta olivat todella hatarat; muistin vain, että päähenkilö oli tyttö, jonka erityiskyky, "syntymälahja" oli tappaminen, ja ettei hän ollut kovin iloinen asiasta.

En muistanut Katsan julmaa kuningasenoa tai neuvostoa, jonka Katsa oli perustanut leikkiäkseen Robin Hoodia enon selän takana.

Prinssi Po palautui hitaasti mieleen tarinan edetessä, mutta en muistanut hänen kadonnutta isoisäänsä tai pulassa olevaa serkkuaan.

En myöskään muistanut mitään siitä perinteisestä kolmiodraamasta, jonka keskelle Katsa joutui, kun vanha ystävä tuli mustasukkaiseksi vierailevan prinssin saamasta huomiosta.

Kokonaisuutena "Graceling" oli ihan mukava fantasiaseikkailu. Maailma ei ollut liian monimutkainen ja varsinkin loppua kohti saatiin jännittävää toimintaa. Tällaisena vanhana kyynikkona minua häiritsi hieman se "nuoret ryhtyvät supersankareiksi ja pelastavat maailman" kuvio ja lisäksi kymmenenvuotias Bitterblue kuulosti kaksikymmentä vuotta vanhemmalta selostaessaan tapahtumia.

Kovapintaiset sankarittaret ovat jo pitkään olleet muodissa fantasiakirjoissa, mikä on alkanut ärsyttää  allekirjoittanutta - kuten aika moni muukin asia. Haluaisin välillä lukea jonkun oikein neitimäisen sankarittaren seikkailuista. Katsa esitti mekkoja pahoinpitelevän synkän taistelijan roolinsa kuitenkin tyylikkäästi ja välillä jopa humoristisesti.

Tiivistettynä pidin sekä juonesta että hahmoista ja suosittelen tätä nuorille fantasianlukijoille. "Graceling" on mielestäni hyvä aloituskirja, jonka jälkeen voi siirtyä pikku hiljaa kohti raskaampia fantasiamöhkäleitä.

Haluaisin tietää, mitä Katsalle, Polle ja Bitterbluelle seuraavaksi tapahtuu, mutta saa nähdä, tartunko seuraaviin osiin. Kiinnostavia kirjoja tulee vain lisää ja lisää ja nyt tämän sarjan maailmaa on jo päästy maistamaan :D

Kadonneet lapset

Dekkarilinjalla jatketaan sinnikkäästi. Vuorossa jälleen uusi suosikkini Belinda Bauer kolmannella kirjallaan "Kadonneet lapset".

"Kadonneet lapset" palaa edellisistä kirjoista tuttujen hahmojen pariin. Tällä kertaa pikkukylässä siepataan lapsia. Paikalle jätetään vain keltainen muistilappu: "Te ette rakasta häntä". Tapausta tutkimaan saapuvat tutut poliisit Reynolds ja Rice.

Jonas Holly on ollut pitkään sairaslomalla edellisen kirjan dramaattisten tapahtumien jälkeen, mutta nyt psykiatri päästää hänet vihdoin takaisin töihin. (Ikävä kyllä psykiatrin päätös työkyvystä on ehkä hieman hätiköity.)

"Hautanummen" sankari Steven on kasvanut honteloksi 17-vuotiaaksi. Murhaajan kohtaaminen varjostaa hänen ajatuksiaan edelleen, mutta valoa elämään tuo yllättäen koulun uusi tyttö.

Sitten Stevenin pikkuveli Davey keksii tienata rahaa etsimällä lasten sieppaajan...

"Kadonneet lapset" oli yhtä vetävä dekkari kuin edeltäjänsäkin. Oli hauskaa arvuutella loppuratkaisua ja samalla uppoutua hahmojen elämään. Keksin puolivälissä kirjaa hurjan teorian sieppaajasta, mutta metsään meni komeasti. (Se olisikin ollut aivan liian ennalta-arvattava ratkaisu.) Kun syyllinen lopulta paljastettiin lukijalle, alkoi jännittävä kilpajuoksu aikaa vastaan.

Steven ja hänen ihastuksensa olivat aivan ihania tyyppejä ja sivujuonena kulkeva romanssi oli yksi parhaista kohdista tässä kirjassa. Pikkuveli Davey puolestaan käyttäytyi kuin... keskenkasvuinen poika. Bauer osasi jälleen kuvailla hienosti niitä ihmismielen heikompia hetkiä. Jotenkin Bauer tuntui kuitenkin olevan armollisempi ihmiskuntaa kohtaan tämän kirjan mänttien osalta. Minulle ei enää jäänyt sellainen tunne, että pari fiksua ja mukavaa sankaria joutui kamppailemaan tympeyden armeijaa vastaan ^^

Ikuisesti merkitty

Ja takaisin dekkareiden maailmaan :D

Näin muutama viikko sitten kirjaston uutuushyllyssä Emelie Scheppin uutuusjännärin "Valkoiset jäljet". Järkytyin sitten syvästi, kun tajusin, että kirjailijalta on ilmestynyt jo toinen romaani, enkä minä ollut vielä edes kuullut hänestä! O.O (Tosin minähän en ole mikään varsinainen asiantuntija dekkareiden saralla, joten sallittakoon tämä lipsahdus.)

Varasin siis oitis Scheppin ensimmäisen kirjan "Ikuisesti merkitty" ja kyseessä oli taas erittäin nopeasti ahmaistava jännäri.

Tarina tempaisi minut mukaansa oikeastaan heti ensimmäiseltä sivulta, kun vaimo soittaa hätäkeskukseen löydettyään miehensä kuolleena. Murhattu on maahanmuuttoviraston johtaja, joka on viime aikoina saanut uhkauskirjeitä. Kummallisinta tapauksessa on, että rikospaikalta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka pariskunta on lapseton.

Kuten monesti näiden ruotsalaisdekkaristien kanssa minulle käy, sen murhatapauksen ratkaiseminen ei ollut se, mikä sai minut kääntämään sivuja rivakkaa vauhtia. Nuori syyttäjä Jana Berzelius esiintyy viileänä tilanteessa kuin tilanteessa ja hänellä on hurjia salaisuuksia paljastettavana. Sekä Janan menneisyys että se, mitä hän on valmis tekemään salaisuuksiensa vuoksi, löi minut ällikällä. Tällaista sankaritarta en ole tainnut ennen kohdata ainakaan tämän genren kirjoissa. Kutkuttavien salaisuuksien lisäksi tässä kirjassa oli myös ihan kunnon toimintaa, mikä piristää aina.

Muista hahmoista keskeiseen osaan nousivat rikosylikomisario Hektor ja rikoskomisario Mia, jotka edustivat sitten sitä perinteisempää ruotsalaisdekkarien väkeä. Kummallakin on omat arkiset murheensa ja inhimilliset puutteensa. Erityisesti Mialle teki mieli karjaista: "Kokoa itsesi!" tai jotain muuta napakkaa, koska hän käyttäytyi todella typerästi. Lisäksi hän käyttäytyi narttumaisesti Janaa kohtaan ihan vain sen takia, että Jana oli kotoisin rikkaasta perheestä ja Mia itse ei osaa suhteuttaa menojaan tuloihinsa. Juuri näiden Mian heikkouksien vuoksi haluan jatkaa sarjan parissa kuullakseni hänestä - ja tietysti muistakin päähenkilöistä - lisää.

En tiedä, miten monta lempikirjailijaa yhdellä himolukijalla voi olla, mutta Emelie Schepp on nyt pakko lisätä lempidekkaristieni kasvavaan listaan. Pitänee laittaa se "Valkoiset jäljet" varaukseen ^^

Dragon Keeper

Fantasiafriikki ei pärjää pitkään pelkillä dekkareilla ja nyt oli aika tarttua jälleen kestosuosikkiini Robin Hobbiin. Vuorossa on nyt Rain Wilds Chronicles -sarja, jonka ensimmäinen osa on nimeltään "Dragon Keeper".

Huom! Sarjaa edeltävät Farseer-, Liveship Traders - ja Tawny Man -sarjat, joten älä lue pidemmälle, jos et kaipaa spoilereita näihin liittyen!

Tässä sarjassa palataan Liveship Traders -sarjan maisemiin Rain Wild -joen varrelle, jonne lohikäärme Tintaglia ihmisapuriensa kanssa johdatti merikäärmeet koteloitumaan ja muuttumaan lohikäärmeiksi. Nyt uudet lohikäärmeet ovat valmiita tulemaan esiin, mutta ikävä kyllä merikäärmeiden huono kunto ja liian lyhyt koteloitumisaika ovat jättäneet lohikäärmeet kitukasvuisiksi ja epämuodostuneiksi.

Ihmiset tekivät aikoinaan sopimuksen Tintaglian kanssa nuorten lohikäärmeiden hoitamisesta, mutta Tintaglia on kiireinen löytämänsä uroslohikäärmeen kanssa ja nälkäisten, lentokyvyttömien petojen ruokkiminen alkaa rasittaa ihmisiä.

Jossain viidakon keskellä pitäisi kuitenkin olla lohikäärmeiden entisten liittolaisten mahtava kaupunki, jonka lumous saattaa olla surkeiden lohikäärmeiden viimeinen toivo.

Mukana seikkailemassa on myös kaksi ihmissankaritarta. Alise on bingtownilaisen kauppiassuvun tytär, jonka suurin unelma on tutkia lohikäärmeitä. Pettymys tympeään aviomieheen saa hänet lähtemään täysin epäsopivalle matkalle.

Thymara puolestaan on hylkiö kansansa keskuudessa. Rain Wild -joki aiheuttaa mutaatioita ja Thymaralla oli jo syntyessään niin voimakkaita mutaatioita, että kätilö olisi jättänyt hänet puun oksalle kuolemaan. Yhteiskunnan sääntöjen mukaan Thymaralla ei ole oikeutta mennä naimisiin tai erityisesti saada lapsia, koska nämä olisivat varmasti entistä pahemmin epämuodostuneita.

Oli mukava palata tuttuun maailmaan. Sandersonin jälkeen Hobbin luoma maailma tuntui selkeältä ja kotoisalta ja ehkä ihan pikkuisen vähemmän jännittävältä. Oli hauskaa nähdä vilaukselta Althea ja Malta ja vanha kunnon Paragon. Toisaalta pidin kovasti näistä uusista hahmoista.

Hobbin tyyli ei ole mitään toiminnan tykittämistä, mutta asiat etenivät jatkuvasti ja kaikkea pientä kiehtovaa juonittelua tuli mielestäni juuri sopivasti ja matkan varrella näistä uusista hahmoista paljastui kaikenlaista.

Odotan innolla, mitä seuraavat osat tuovat tullessaan. Suosittelen näiden kirjojen lukemista kaikille, jotka ovat nauttineet Hobbin aiemmista sarjoista ^^

Tappajan katse

Belinda Bauerin esikoisteos "Hautanummi" teki niin hyvän vaikutuksen, etten malttanut olla varaamatta heti seuraavaa kirjaa "Tappajan katse" kirjastosta. "Tappajan katse" on itsenäinen tarina, mutta tapahtumapaikka on sama kuin aiemmassa kirjassa ja sen päähenkilöitä on nyt sivuosassa. Suosittelen siis lukemaan kirjat järjestyksessä, ettei paljastu, kuka viime kerralla pelastui ja kenelle kävi huonosti.

Sankarina toimii tällä kerta nuori kyläpoliisi Jonas, joka joutuu hälyttämään apuvoimia, kun halvaantunut nainen löytyy vuoteestaan elottomana ja nenä epäilyttävästi murtuneena.

"Tappajan katse" oli mielestäni vielä parempi kuin "Hautanummi"; murhaajan henkilöllisyyttä - ja motiiveja - sai arvailla ja sekä Jonaksella että hänen herttaisella vaimollaan Lucylla oli salaisuuksia, joita kirjailija panttasi kutkuttavasti.

Murhaajan henkilöllisyys tuli minulle yllätyksenä kirjan lopussa, vaikka joku tarkkaavaisempi ehkä olisi keksinyt sen aiemmin. (Pitää suositella tätä sille dekkarifriikkiystävälleni ja kysyä sitten, miten nopeasti hän tajusi kuvion.)

Bauer teki mielestäni erityisen mainiota työtä luodessaan murhatutkintaa johtavan poliisin Marvelin. Marvel oli yksinkertaisesti ihanan raivostuttava öykkäri. En voinut kuin pudistella päätäni, kun tyyppi haastoi jatkuvasti riitaa pienimmästäkin asiasta ihan vain huvin vuoksi.

Belinda Bauerilla on nyt tukeva paikka suosikkidekkaristieni listalla ja seuraavan kirjan lukeminen on suunnitelmissa ^^

Hautanummi

Olen viime aikoina nauttinut suuresti kevytlukuisista jännityskirjoista. Yhtenä päivänä tuli oikein syyllinen olo, kun haluaisin tuhlata aikaa tavallisiin dekkareihin, vaikka maailma (ja oma kirjahylly) on pullollaan lukemattomia fantasiakirjoja. Tajusin onneksi, että olin typerä. Päätin jälleen kerran, että minulla on oikeus lukea juuri sitä mitä haluan, vaikka niitä dekkareita ja Aku Ankkaa :D

Uutuuksia jonottaessani päätin vihdoin tutustua Belinda Bauerin tuotantoon. Kirjailijan esikoisteos "Hautanummi" on jumittanut jo vuosia lukulistalla ja onneksi nyt tuli sopiva hetki tarttua tähän.

"Hautanummi" kertoo 12-vuotiaasta Stevenistä, joka elää äitinsä, isoäitinsä ja pikkuveljensä kanssa Exmoorin nummien kupeessa. Vuosia aiemmin pedofiili ja sarjamurhaaja sieppasi Stevenin enon ja hautasi tämän nummille. Ruumista ei koskaan löydetty.

Enon kohtalo on jättänyt jälkensä sekä äitiin että isoäitiin. Steven on vakuuttunut siitä, että enon ruumiin löytyminen helpottaisi perheenjäsenten välistä kireyttä ja tekisi kaikista onnellisia. Tämän vuoksi hän on kolme vuotta kaivanut kuoppia ympäri nummia ja etsinyt ruumista.

Lopulta Steven keksii kirjoittaa vankilassa istuvalle murhaajalle ja pyytää tätä kertomaan, missä hauta sijaitsee. Ikävä kyllä vankilassa sävyisästi odottanut mies innostuu yhteydenotosta vähän liikaa...

"Hautanummi" oli hieman erilainen dekkari juuri siksi, ettei tarinan jännitys ja viihdyke tullut murhaajan henkilöllisyyden arvuuttelemisesta vaan kiehtovista henkilöhahmoista. Kirjassa seurataan sekä suloista Steveniä että kiehtovan vääristyneitä ajatusketjuja kehittelevää pedofiiliä.

Minua turhautti lukea, miten tympeästi Stevenin perheen naiset kohtelivat herttaista, elossa olevaa poikaa. En jaksanut siinä vaiheessa tuntea yhtään sympatiaa oman lempilapsensa menettänyttä äitiä tai kuolleen veljensä varjoon jäänyttä sisarta kohtaan. Kun kuvaan otettiin mukaan vielä koulukiusaajat, Stevenin maailma alkoi kuulostaa Stephen Kingin kirjoilta, joissa tuntuu aina olevan pari fiksua, mukavaa sankaria keskellä pelkistä ilkeistä ääliöistä koostuvaa väestöä. (Erona oli vain se, että en voi sietää Kingiä, kun taas Bauerin teksti upposi kuin uunituore pulla monen tunnin paaston jälkeen.)

Sarjamurhaajaksi yltyneen pedofiilin mielenmaiseman kuvailussa Bauer teki mielestäni vaikuttavaa työtä. Miehen logiikka oli karmivan uskottavaa ainakin tällaisen asiaan perehtymättömän näkökulmasta.

Lopputuloksena "Hautanummi" oli jälleen yksi vetävä jännityskirja. Innostuin kirjailijan tyylistä niin, että varasin heti hänen toisen kirjansa "Tappajan katse". Suosittelen "Hautanummea" kaikille jännityskirjojen/dekkareiden ystäville ^^

The Way of Kings

Brandon Sandersonin tuotanto on kiinnostanut minua jo pitkään ja uteliaisuus vain koveni, kun yhtä sarjaa päätettiin jopa alkaa suomentaa. (Mahtavaa!)

"The Way of Kings" on himottanut minua kaikkein eniten, mutta olen aina perääntynyt kauhistuneena sivumäärästä. Nyt oli kuitenkin "pakko" päästä Sandersonin kimppuun (ennen kuin kaikki muut ovat ehtineet ensin). "Luku kerrallaan vaikka henki menisi!"

"The Way of Kings" on osittain perinteinen fantasiatarina; murhattu kuningas, kieroja aatelisia, ja tietysti taikamiekkoja ja -kiviä, joista käydään kiivasta taistelua niin oman väen kuin värikkään viholliskansan välillä.

Fantasiamaailman luomisessa Sanderson on vienyt fantasiapuolen niin pitkälle, että olisin kaivannut ennen kirjan aloittamista parisataasivuisen opaskirjan - isoilla ja selkeillä kuvilla! Tarinaan pääsi kuitenkin ihan hyvin mukaan ja hiljakseen tipahtelevat ihmeelliset yksityiskohdat ja kiehtova kulttuuri värittivät tapahtumia mukavasti.

Hahmoihin ihastuin tasaiseen tahtiin. Ensinnäkin Sanderson on onnistunut kehittämään mahdollisesti historian luttanimman salamurhaajan. Sitten rakastuin tietysti kirjan sankarittariin; epäonniseen, tieteitä ja taiteita rakastavaan nuoreen Shallaniin, voimakastahtoiseen Jasnahiin ja toistaiseksi pieneen osaan jääneeseen, mutta oikein mukavalta ja fiksulta vaikuttavaan Navaniin.

Kaladin oli ilmeisesti tarinan suurin sankari ja hänellä olikin oikein komeita sankarointihetkiä. Jalojen urotekojen lomassa Kaladin ehti kuitenkin synkistellä ja märehtiä tylsiä juttuja vähän turhan hartaasti minun kärsimättömään, äksöniä vaativaan makuuni.

Kuninkaan setä Dalinar olikin miehistä suosikkini. Dalinar oli sellainen suoraselkäinen oikein perusritarillinen fantasiasankari, jollaisia rakastan runsaasta tarjonnasta huolimatta. Lisäksi Dalinarin naiskuvioihin liittyi vaikka mitä jännittävää.

Olen kärsimätön ja hätäinen "kaikki tänne ja heti" tyyppi, joten näin paksun kirjan lukeminen tuntui välillä turhauttavalta. Olisin mieluusti tiivistänyt tarinaa paikoitellen, jotta oltaisiin päästy nopeammin niihin huikeisiin paljastuksiin ja käänteisiin.

Juoni oli periaatteessa yksinkertainen ja muistuttaa suuresti monen muun fantasiakirjan juonta, mutta ne jutut, mitä loppua kohden paljastuivat olivat sellaisia, että nyt en malta odottaa seuraavaa kirjaa, jonka onneksi tilasin ennen kuin ehdin lukea tämän loppuun.

Kiteytän tämän sekavan arvion seuraavasti: "The Way of Kings" kuuluu jokaisen fantasianlukijan lukulistalle. Suosittelen lämpimästi raivaamaan aikaa Sandersonille - se kannattaa ^^

Confess

Colleen Hooverin "It Ends with Us" teki niin suuren vaikutuksen, että innostuin heti lainaamaan kirjastosta toisen Hooverin kirjan.

Tällä kertaa kirjana oli siis "Confess". Sankarittarena on jälleen elämänsä alussa oleva nuori nainen Auburn. Auburn työskentelee kauneushoitolassa, mutta jostain syystä hänellä on akuutti lisärahan tarve, mikä saa hänet pysähtymään taidegallerian ovelle ja tutustumaan sen komeaan omistajaan Oweniin.

Tarina kerrotaan puoliksi Auburnin ja puoliksi Owenin näkökulmasta, mikä toimi mielestäni hyvin. Heti alusta asti on selvää, että kummallakin hahmolla on ainakin yksi iso salaisuus, mikä herätti välittömästi uteliaisuuteni.

Ikävä kyllä kiehtovista salaisuuksista huolimatta tarina ei oikein jaksanut innostaa, vaan "Confess" tuntui vain muistuttavan minua siitä, miksi en lue enää hömppäviihdettä. (Teinihömppä on jotenkin hauskempaa ja sitä jaksan lukea.) Auburnin ja Owenin yhteen päätyminen vaikutti itsestään selvältä alusta asti ja Trey, jonka tarkoitus oli tarjota jännittäviä mutkia matkaan, oli mielestäni suorastaan epäuskottava törppöydessään.

En lyttää kirjaa kokonaan, vaikka Auburn ja Owen pariskuntana jättivät minut kylmäksi. AJ oli aivan loistava yllätys ja Auburnin kämppäkaveri oli myös ihana hahmo, vaikka hän ei hirveästi sivutilaa saanutkaan.

Taidan pitää nyt taukoa Hooverista ja muista hömppäkirjailijoista ja palata luottogenrejeni eli aikuisten fantasian ja nuorten chicklitin pariin. En ymmärrä, miksi nuorten fantasia ja aikuisten chicklit eivät toimi minulle :D

Kaarnan kätkössä

Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan avausosa "Kaarnan kätkössä" on ollut lukulistalla siitä asti, kun tästä kotimaisesta fantasiauutuudesta kuulin. Taas meni kuitenkin pitkä aika ennen kuin oikeasti tartuin tähän kirjaan.

Elina Pitkänen ja Erika Vik ovat tehneet minuun vaikutuksen kirjoittamalla jotain isompaa ja jännittävämpää kuin suomalaisia kotitonttuja ja metsänhenkiä. Helmisen sarjaa kohtaan minulla oli heti valtavia ennakkoluuloja; odotin jotain puuduttavaa pakkopullaa. Suomalaiset fantasiauutuudet on kuitenkin "pakko" lukea, joten vitkasteltuani näin pitkään lainasin tämän ohuen opuksen kirjastosta.

Nyt olen taas yhtä fantasiakokemusta rikkaampi ja niin tyytyväinen lukemaani, että aion lukea sarjan loppuun asti.

Helminen hyödynsi kirjassaan suomalaista kansantarustoa sopivan kevyeen ja raikkaaseen sävyyn. Oli hauskaa lukea, miten nykypäivän teini normaaleine ongelmineen kohtaa maailmassa edelleen piileskelevät sinipiiat, hiidet ja tietysti sen kotitontun. (Helminen myös selitti, mistä kotitontut tulevat ja jäin heti ihmettelemään, että pitääkö juttu paikkansa vai keksikö kirjailija sen itse.)

Päähenkilö Pinja on tyypillinen nuortenkirjan sankaritar; pohjimmiltaan mukava ja fiksu tyttö, joka sattuu juuri nyt märehtimään törppöä eksäänsä teinimäisellä hartaudella. (Tuntui pahalta lukea, miten lahjakas tyttö pilaa ylioppilaskirjoituksensa jonkun mäntin takia.) Pinjan vanhemmatkin sopivat nuortenkirjan perusmuottiin lähettämällä omituisesti käyttäytyvän teininsä maalle isovanhempien vahdittavaksi.

Virve oli sitten se hauska väriläiskä, jonka ansiosta kaikki muukin kuulosti ihan hyvältä. Hienoa, ettei aina tarvita sitä synkkää, mutta ah niin komeaa ja salaperäistä poikaa pyyhkäisemään jalkoja sankarittaren jalkojen alla. Eikä asiasta edes tehty tarinan isointa koukkua, vaan se oli vain luonnollinen osa juonta. Myös Virven suku kuulosti todella kiehtovalta. (Uskon Helmisen keksineen ainakin tässä kohdassa ihan omia sääntöjä vanhoihin taruihin pohjautuvaan maailmaansa.)

Kuten jo aiemmin sanoin, aion jatkaa sarjan parissa ja odotan innolla erityisesti sitä, mikä se Marraksen juttu oikein oli olevinaan. Hirveä klisee vai jotain hauskaa ja jännittävää? ^^

It Ends with Us

Olen jo joitain vuosia kärsinyt jonkinasteisesta allergiasta aikuisten hömppäkirjoja kohtaan. (Viime aikoina nuorten hömppäviihde on sitten jostain syystä alkanut maistua suorastaan nolostuttavan hyvin.) Colleen Hooverin "It Ends with Us" ei olisi takakannen perusteella ikinä päätynyt lukulistalleni, mutta lukijoiden ylistävät arviot herättivät kiinnostukseni.

"It Ends with Us" kertoo parikymppisestä Lilysta, joka on juuri muuttanut pois kotiseudultaan Bostoniin aloittelemaan itsenäisen aikuisen elämäänsä. Hän törmää värisyttävän komeaan neurokirurgi Ryleen, joka ei harrasta muita kuin yhden yön suhteita.

Rylen ja Lilyn tutustuminen ja suhteen alku toi heti voimakkaasti mieleeni "Ylpeyden ja ennakkoluulon"; Ryle kuulosti aivan herra Darcyn nykypäivän versiolta kosiskellessaan Lilya XD

Sitten paikalle pelmahtaa Lilyn ensimmäinen rakkaus Atlas ja tuloksena on todella herkullinen ja koukuttava soppa.

Tuo kuulosti tavalliselta kolmiodraamahömpältä, mutta vakuutan, ettei siitä ole kyse. Rylen ja Lilyn tilanne on paljon mutkikkaampi ja kiehtovampi enkä taida sanoa enempää etten paljasta liikaa. "It Ends with Us" ei ole pelkkä höttöinen hömppäkirja, vaikka alku kuulosti juuri siltä. Suunnilleen puolivälissä tuli sellaisia käänteitä, etten olisi malttanut irrottaa katsettani tekstistä ja suorastaan ahmaisin kirjan loppuun.

Suosittelen tätä sellaisillekin, jotka eivät tavallisia kevyitä hömppäkirjoja lue. Hooverin muut teokset ovat ilmeisesti enemmän hömppäkirjoja, mutta voisi olla kiva kokeilla niitäkin jossain vaiheessa.

P.S. Rylen sisko oli mielestäni aivan ihana.

Shut Out

Ihastuin Kody Keplingerin "Duffiin" ja nyt innostuin löytäessäni kirjastosta tämän Hamilton High -sarjan toisen itsenäisen kirjan "Shut Out".

Hamilton Highssa amerikkalaisen ja eurooppalaisen jalkapallon pelaajat ovat olleet sotajalalla kymmenen vuotta eli siitä asti, kun ensimmäisen määrärahoja ja harjoitusaikoja supistettiin jälkimmäisen joukkueen perustamiseksi.

Lissa seurustelee pelaajan kanssa, mutta on kurkkuaan myöten täynnä poikien jatkuvaa nahistelua. Keppostelu ja tappelu tuntuvat olevan poikaystävä Randylle paljon seurustelua tärkeämpiä ja romanttiset hetket saavat toistuvasti tylyn lopun.

Turhautunut Lissa päättää kerätä kummankin joukkueen pelaajien tyttöystävät yhteen ja suostuttelee nämä auttamaan poikien kiistan lopettamisessa; jokaisen pelaajan tyttöystävä kieltäytyy seksistä kunnes joukkueet ovat sovussa.

"Shut Out" kuulosti ideana aivan loistavalta ja sitä se minusta myös oli. Tarina lähti itse asiassa kulkemaan hieman odottamattomaan suuntaan ja aivottoman koheltamisen sijaan kirjassa pohdittiin todella osuvasti tyttöjen oikeutta harrastaa seksiä, puhua seksistä ja erityisesti pitää tai olla pitämättä seksistä. Aloin välittömästi ajatella Holly Bournen The Spinster Club -sarjan sankarittaria ja näiden feministisiä keskusteluja.

"Shut Out" oli samaan aikaan viihdyttävä, mukavan höttöinen ja todella älykäs, tärkeään aiheeseen pureutuva kirja. Nuorille tytöille tämä on varmasti valaiseva lukukokemus ja suosittelen tätä lämpimästi kaikille nuortenkirjoja lukeville. Nyt haluan itse tutustua muihinkin Keplingerin teoksiin ^^

Seleesian näkijä

Erika Vikin Kaksoisauringot-sarjan toinen osa "Seleesian näkijä" nökötti sopivasti kirjaston uutuushyllyssä ja iskin heti kiinni, vaikka tuo 14 vuorokauden lainausaika 600-sivuisen kirjan kohdalla hieman jännitti. Vikin teksti on onneksi kuitenkin nopealukuista ja edellisen osankin tapahtumat olivat vielä ihanasti muistissa.

Corildon ja Aleia matkaavat seleesien maille selvittämään Aleian lumouksen arvoitusta. Samalla pääsemme tutustumaan Corildonin perheeseen ja kuulemme lisää miehen menneisyydestä - eli siis hänen romansseistaan.

Aleia kuvitteli pakenevansa perässään olevien murhaajien kynsistä lähtemällä maasta, mutta ikävä kyllä nämä salamyhkäiset tyypit ovat edelleen mukana pelissä. Lisäksi seleesejä uhkaa vanha, jo voitetuksi uskottu vihollinen tulilinnut. Eikä kukaan tiedä, mistä huonot tuulet tulevat ja mitä tekemistä Aleialla on minkään kanssa.

"Seleesian näkijä" laajensi reippaasti maailmaa, johon "Hän sanoi nimekseen Aleia" lukijan tutustutti ja ehkä siksi pidin tästä jopa ensimmäistä kirjaa enemmän. Vikin luoma maailma ei ole liian käsittämätön ja sekava, vaan mielestäni juuri sopivan erilainen ja kiinnostava.

Hahmoista Aleia persoonana jäi edelleen hieman mitäänsanomattomaksi, mutta toisaalta hänen tarjoamansa arvoitus tarjosi kiitettävästi jännitettävää ja ihmeteltävää.

Corildonin entisen kihlatun kohtaaminen oli niin sanotusti herkullista seurattavaa. Corildonin perhettäkään en kutsuisi tylsäksi. Odotin Corildonin äidin olevan joku tympeä, ylimielinen pirttihirmu, mutta Anya osoittautuikin oikein miellyttäväksi hahmoksi. Kuumapäisestä sedästä taas en jostain syystä pitänyt yhtään. Pikkusisko Tigran oli todella suloinen ja häneen liittyikin sitten useampiakin salaisuuksia.

Tunnelma tiivistyi loppua kohti, kun kaikenlaista hurjaa tapahtui ja kirja loppui mielestäni paljon pahemmassa kohdassa kuin edeltäjänsä. Uskallan ennustaa, ettei seuraava osa jää ainakaan minulta lukematta, vaikka lukulista olisi miten pitkä. Hienoa että Suomesta löytyy näin komeaa fantasiaa ^^

Always and Forever, Lara Jean

Luin Jenny Hanin suositun "To All the Boys I've Loved Before" -nuortenkirjasarjan ensimmäiset kaksi kirjaa ihan putkeen, mikä aiheutti sitten lievän yliannostuksen. Päätin sitten odottaa kunnolla ennen viimeiseen kirjaan "Always and Forever, Lara Jean" tarttumista, koska sarja on oikeasti ihana ja halusin nauttia tarinan lopusta sen ansaitsemalla innolla.

Ennakko-oletukseni oli osittain negatiivinen, koska ajattelin, ettei Han olisi voinut keksiä enää mitään kiinnostavaa, kun sankaritar tajusi jo edellisessä osassa kenestä tykkää. Toisaalta tämä myös lisäsi uteliaisuuttani, että mistä ihmeestä tässä nyt saadaan juttua.

Lara Jean ja Peter ovat siis onnellisesti yhdessä, mutta collegeen hakeminen aiheuttaa paineita Lara Jeanille ja lopulta parisuhteellekin.

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten olisi pystynyt lukemaan tätä silloin, kun pääsykokeet olivat ajankohtaiset. Nyt kun oma elämä on mallillaan, oli ainoastaan positiivisesti jännittävää seurata Lara Jeanin kärvistelyä. (Jos siis olet hermoiluun taipuvainen, ÄLÄ lue "Always and Forever, Lara Jeania", jos oma opiskelupaikkasi on vielä työn alla.)

Sisältöä ja käänteitä juonessa oli ennakko-odotusteni vastaisesti juuri sopivasti, kun mukaan otettiin vielä Margot ja isän uusi rakkaus. Hahmot olivat myös yhtä ihania kuin muistelinkin.

Onneksi uskalsin lukea sarjan loppuun asti, vaikka ajattelin jo tympääntyneeni herttaiseen Lara Jeaniin. Suosittelen kaikkia aiemmista kirjoista pitäneitä lukemaan tämänkin. (Ja uskon kaikkien niin tekevänkin.)

Noiturit III - V

En ole lukenut pelkkiä dekkareita ja teinihömppää, vaikka blogini niin väittääkin. Tässä lomassa olen ahmaissut Adrzej Sapkowskin Noituri-sarjan osat kolmannesta viidenteen eli "Haltiain verta", "Halveksunnan aika" ja "Tulikaste".

Olen lukenut niin hirveällä innolla, etten ole ehtinyt kirjoittaa mitään järkevää näistä kirjoista. Kun sitten vihdoin aloin ajatella lukukokemuksien tuomista blogin puolelle, päätin röyhkeästi oikaista ja kertoa kaikista kolmesta kirjasta samalla kertaa. (Olen aika samoissa tunnelmissa jokaisen suhteen, joten olisi ollut turhauttavaa kirjoittaa kolme lähes identtistä tekstiä.)

Sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa olivat kuin kokoelma yksittäisiä seikkailuja, joissa Geralt kohtasi erilaisia kiehtovia hirviöitä. "Haltiain verta" on ensimmäinen yhtenäisempi kirja. Sankarina on edelleen noituri Geralt ja mukana sinnittelevät bardi Valvatti, prinsessa Ciri sekä sydänsuruja aiheuttava velho Yennefer.

Myyttisiä olentoja tulee vastaan edelleen, mutta harvemmin ja pienemmissä rooleissa. Nyt pääosassa on sota. Ahneet ihmishallitsijat sotivat keskenään ja lisäksi ihmisten ja muiden kansojen väliset ennakkoluulot ovat puhjenneet väkivaltaisesti ja haltiasissit, "oravat", hyökkäilevät kaikkien kimppuun.

Tämän keskellä kaikki haluavat löytää prinsessa Cirin, joka näkökulmasta riippuen joko on tai ei ole Cintran kruununperijä. Geraltin tarkoitus on pitää tyttö piilossa (ja kouluttaa tästä hurjapäästä samalla noituri), mutta asiat eivät tietenkään mene niin leppoisasti, vaan Cirikin pääsee kokemaan omat seikkailunsa.

Ciriä jahdatessaan Geralt sekaantuu tahtomattaan myös sotaan ja vähän vähemmän vastahakoisesti useampiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin.

Sapkowskin kerronta on mukavan vauhdikasta ja nopealukuista joihinkin raskaampiin fantasiamöhkäleisiin verrattuna. Rakastan hänen jotenkin poikamaista huumoriaan, jolla hän värittää taistelun ja juonittelun täyttämää tarinaa.

Geraltin naisystävistä täytyy sanoa, etten oikein pidä Yenneferistä. Hän on jotenkin liian kovapintainen narttu, vaikka tavallaan myös ihailen häntä juuri siksi. Toivoin suorastaan, että Tris Merigoldia onnistaisi Geraltin suhteen :P

Ciri puolestaan on ihana tyttö ja odotan innolla, mitä hänelle - ja tietysti Geraltille - tapahtuu seuraavaksi ^^

Being Sloane Jacobs

En oikein jaksa enää lukea aikuisten hömppäviihdettä, mutta jostain syystä teiniversiot harlekiinikirjoista uppoavat kuin häkä. Lauren Morrillin "Being Sloane Jacobs" oli Goodreadsin suositus.

Tarina kertoo kahdesta tytöstä, joilla sattuu olemaan sama nimi. Sloane Emily Jacobs harrastaa taitoluistelua ja Sloane Devon Jacobs jääkiekkoa. Kummallakin Sloanella on ongelmia sekä jäällä että kotona ja nyt kumpikin on menossa kesäksi leirille parantamaan urheilusuoritustaan. Kun Sloanet sattumalta törmäävät matkalla leireilleen, syntyy villi idea vaihtaa roolia toisen kanssa.

Uuden lajin omaksuminen ei ole niin helppoa kuin tytöt ajattelivat ja yllättäviä ongelmia aiheuttavat myös kilpakumppanit ja tietysti söpöt pojat.

"Being Sloane Jacobs" oli hauska, sopivan kevyt ja todella viihdyttävä nuorten hömppätarina. Pahimpana ongelmana näissä hömppäkirjoissa on minulle se, että onnellinen loppu on aina arvattavissa. Sloane-kaksikon touhut pitivät minut kuitenkin kiinnostuneena viimeisiin sivuihin asti.

Suosittelen "Being Sloane Jacobsia" kaikille, jotka pitävät kevyistä ja positiivisista nuortenkirjoista.  Itse ihastuin Morrillin tyyliin niin , että ajattelin hamstrata hyllyyni muitakin hänen kirjojaan ^^

Kolmas merkki

Taas vaihteeksi dekkaria... Löysin "Islannin dekkarikuningattaren" Yrsa Sigurdardottirin kirjaston uutuushyllyn avulla ja huomasin sitten, että häneltä on käännetty jo aiemmin pari kirjaa.

"Kolmas merkki" aloittaa asianajaja Thora Gudmundsdottirista kertovan sarjan. Thora ei itse asiassa ole mikään poliisin kanssa työskentelevä henkirikoksiin erikoistunut lakinainen, mutta kun saksalainen opiskelija murhataan Islannin yliopistossa, pojan omaiset pyytävät nimenomaan Thoraa perehtymään tapaukseen.

Kehuin Sigurdardottiria aiemmin ihanan häijyistä tavoista tappaa uhrit ja tällä kertaa ruumis on silvottu vakuuttavasti. En taaskaan arvannut murhaajaa tai tapahtumien kulkua etukäteen vaan nautin vain pöllähtäneenä Thoran ja komean saksalaisen Mathew'n tutkimuksista.

Silvotun ruumiin lisäksi kirjassa seurataan Thoran yksityiselämää; Thora on onnekseen eronnut hieman mäntistä miehestään, mutta pienen tytön ja teini-ikäisen pojan yksinhuoltajaäidin elämä ei aina suju niin kuin käsikirjoituksessa. Varsinkin poika Gylfi aiheutti ihanaa draamaa.

Sigurdardottir osaa myös olla äärettömän hauska. Olen tähän asti pitänyt Camilla Läckbergiä hulvattomimpana dekkaristina, mutta Islannista tuli nyt vähintään yhtä loistavia kohtauksia. Thoran tympeä sihteeri Bella oli aivan mahtava ja lopullisesti hajosin Mathew'n tanssikengistä XD

Suunnitelmissa on lukea sarjan seuraava osa, koska haluan ehdottomasti tietää, mitä Thoralle ja hänen lapsilleen tapahtuu seuraavaksi ^^

Kajo

Elina Pitkäkankaan ihmissusisarjan toinen osa "Kajo" ilmestyi jo aikoja sitten enkä minä taaskaan pitänyt hirveää kiirettä kirjaan tutustumisen kanssa. Tarkoitus oli lukea "Kajo" paljon aiemmin, mutta aina tuntui olevan jotain muuta eikä nuorten urbaani fantasia houkutellut yhtään.

Inka on saanut veljensä herätettyä koomasta, mutta nyt hankaluuksia aiheuttaa ihmissuden piilotteleminen, kun Jahti väijyy ympärillä ja järjestää jatkuvia pistokokeita. Lopulta Inka joutuu itse Jahdin kynsiin; Inkalla on nimittäin jännittävä salaisuus, josta hän ei itsekään ollut tietoinen.

Jahdin kovistellessa Inkaa Aaron pakenee Matleenan kanssa pitkin korpea. Kannoilla näykkivät Jahdin miehet ja edessä odottaa joukko lainsuojattomia ihmissusia. Kaiken huipuksi rakas tyttöystävä Matleena haluaa kerran kuukaudessa syödä Aaronin.

"Kajossa" oli muista nuorten fantasiasarjoista tuttuja elementtejä, mutta en antanut sen häiritä. Tärkeintä oli se, että alusta loppuun asti minua kiinnosti tietää, mitä hahmoille seuraavaksi tapahtuisi.

Kehuin sarjan avausosaa "Kuuraa" muunmuassa siitä, että Pitkäkangas oli uskaltanut kirjoittaa Inkasta niin ihanan narttumaisen ja lapsellisen itsekkään sankarittaren vastakohtana monille ulkomaisille verrokeille. "Kajossa" Inka esiintyi nyt paljon miellyttävämpänä henkilönä. Onko hän kypsynyt vai estivätkö tiukat olosuhteet antautumasta teiniangstille? Tämä jää nähtäväksi seuraavassa kirjassa.

"Kajo" laajensi hienosti ihmissusiviruksen vaivaamaa maailmaa. Tarina ei pyörinyt enää pelkästään muutaman teinin ympärillä, vaan saimme tietää lisää Jahdista ja ihmissusien menneisyydestä. Kuvioihin ilmestyi myös Werecare, ihmissusien oikeuksia puolustava järjestö. Kyse ei ole enää yksittäisistä ihmisistä, vaan seuraavaksi jännitetään koko yhteiskunnan tulevaisuuden puolesta.

Saa nähdä, luenko seuraavan osan vähän tuoreempana. Kahden kirjan perusteella pitäisi jo uskoa, että Pitkäkankaan tuotokset ovat lukemisen arvoisia ^^

In the Blood

Fantasiafriikki kärsii nyt sitkeästä jännärihimosta. Nyt kaivoin lähikirjaston englanninkielisten kirjojen hyllystä Lisa Ungerin "In the Bloodin".

Tarinan päähenkilönä on nuori opiskelija Lana, jonka isä istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiota Lanan äidin murhaamisesta. Lana oli itse todistamassa, kuinka isä hautasi äidin ruumiin metsään, joten syyllisyydestä ei pitäisi olla epäilyksiä...

Lana on tottunut valehtelemaan vanhemmistaan ja menneisyydestään. Sitten hän päätyy lapsenvahdiksi pelottavan älykkäälle pojalle, jolla on omat synkät salaisuutensa.

"In the Blood" oli jälleen oikein vetävä trilleri täynnä odottamattomia salaisuuksia. Tajusin Lanan suuren salaisuuden vasta kun kirjailija paljasti sen selvin sanoin. Tätä ennen olin ensin täysin kirjailijan luoman harhautuksen vallassa ja sitten ehdin hetkeksi kehittää ihan oman teorian, joka ei pitänyt lähellekään paikkaansa, vaikka epäilemäni henkilö ei ihan puhdas pulmunen ollutkaan.

Sanottakoon jälleen, etten ole mikään mestarietsivä, joten ainakin minulle "In the Bloodin" juoni oli todella ovela ja nerokas. Loppuratkaisu taas oli yksinkertaisesti tyylikäs. Saatan hyvin kokeilla muitakin Ungerin trillereitä jossain vaiheessa ^^

Until You're Mine

Olen tähän asti valinnut dekkarit ja jännityskirjat ihan yleisen hypetyksen perusteella, mutta nyt tartuin Goodreadsin ehdotukseen, kun se sattui löytymään kirjaston valikoimasta. Kyseessä oli Samantha Hayesin "Until You're Mine", jota ei ainakaan vielä ole suomennettu meidän bestsellerhyllyillemme.

Joku hyökkää viimeisillään raskaana olevien naisten kimppuun ja yrittää huonolla menestyksellä leikata vauvan tulevan äidin vatsasta. Lukija pääsee seuraamaan sekä tapausta tutkivaa poliisia, että valloillaan juoksevaa häiriintynytta naista, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen kauan kaipaamansa oman vauvan.

En paljasta juonesta enempää. Sanon vain, että hahmot olivat kiehtovia ja tarina piti otteessaan loppuun asti. Loppuhuipennus onnistui myös yllättämään ihanasti.

Nyt mainitsen sellaisen hauskan asian, että kaverini sanoi lukeneensa todella surkean kirjan. Tämä kirja oli Shari Lapenan "Hyvä naapuri", jota minä pidin oikein viihdyttävänä ja yllättävänä. Kaverini, joka lukee pääasiassa dekkareita, valitti arvanneensa loppuratkaisun heti alussa, mikä tietysti teki kirjasta tylsän.

Näin ollen suosittelen jokaista dekkarien ahmijaa suhtautumaan varauksella allekirjoittaneen hehkuttaessa sitä, miten ovela ja yllättävä "Until You're Minen" juoni oli. Ainakin tällaiselle yksinkertaiselle lukijalle tämä(kin) oli jännittävä XD

Teräviä esineitä

Gillian Flynnin "Kiltti tyttö" oli pakko lukea, koska sitä hehkutettiin niin paljon - mielestäni aivan aiheesta. Pian tämän jälkeen innostuin lukemaan myös "Pahan paikan". Nyt uutuusdekkareita jonottaessani nappasin kirjastosta Flynnin esikoisteoksen "Teräviä esineitä".

Päähenkilönä on tällä kertaa nuori toimittaja Camille, joka joutuu vastahakoisesti lähtemään kaupungista kotiseudulleen tekemään juttua kadonneesta pikkutytöstä. Vajaata vuotta aiemmin toinen tyttö katosi ja löytyi surmattuna, joten tiedossa voi olla mehevä skuuppi.

Camillella vain on painavat syyt kammota paluuta äidin, isäpuolen ja teini-ikäisen sisarpuolen luokse. Camillen yrittäessä kaivaa tietoja pikkukaupungin väestä lukija saa tietää huolestuttavia asioita Camillen omasta perheestä.

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että pidin Camillesta enemmän kuin Flynnin muiden kirjojen päähenkilöistä, mikä ei varmaan ole yllätys.

Juoni puolestaan oli ihanan hurja ja lopulta varsin yllättävä. (Vihjeitä oli matkan varrella sen verran, että joku minua tarkempi ehkä osasi arvata tyttöjen kohtalon paljon aiemmin.)

Kokonaisuutena "Teräviä esineitä" oli viihdyttävä jännitystarina ^^

Emperor's Knife

Mazarkis Williamsin "Emperor's Knife" oli jännittävältä kuulostava löytö Goodreadsista.

Kyseessä on fantasiatarina valtakunnasta, jota vaivaa ihmeellinen sairaus. Sairastuneiden iholle ilmestyy kuvioita ja he menettävät täysin itsensä hallinnan muuttuen salaperäisen "Mestarin" kauko-ohjattaviksi nukeiksi.

Keisari ei ole vielä menettänyt toimintakykyään, mutta hän piilottelee paljastavia merkkejä vaatteidensa alla. Keisari ei ole onnistunut siittämään perijää, joten hovin juonittelijoiden katseet kiinnittyvät keisarin veljeen Sarminiin, joka on puoliksi hullu elettyään viisitoista vuotta vankina pienessä huoneessa.

Mesema on naapurikansan päällikön tytär, joka lähetetään ruohoisilta tasangoilta keskelle aavikon kuumuutta ja hovin juonittelua prinssi Sarminin morsiameksi. Asiat eivät kuitenkaan suju aivan suunnitelmien mukaan.

Ihastuin heti kättelyssä luttanaan Sarminiin, reippaaseen Mesemaan ja keisariin, joka oli yhtä jalo ja sympaattinen kuin prinssit Disneyn-elokuvissa. (Joskus valitan tällaisesta, mutta nyt pidin sankareita ainoastaan todella mukavina.)

Alkuesittelyjen jälkeen aloin sitten odottaa, että tapahtumat pääsisivät kunnolla vauhtiin. Sainkin odottaa pitkään. Paljon kaikkea pientä tapahtui, mutta ikävä kyllä minun oli vaikea ymmärtää sitäkään vähää. Hahmot touhusivat unissaan juttuja enkä ollut ihan varma, näkivätkö he vain normaalisti unia vai oliko kyseessä taikauni. Harhakaupunkeja ilmestyi tyhjästä ja katosi vielä vikkelämmin. Välillä en oikeasti osannut sanoa, oliko joku hahmo oikeasti kuollut, esittikö hän kuollutta vai uskoiko hän vain olevansa kuollut.

Lopussa tavattiin vihdoin ihan konkreettisesti se tarinan iso paha konna ja meno parani välittömästi niin että viimeiset sata sivua olivat jälleen ihan kiinnostavaa luettavaa.

Hieno juoni, kiehtova maailma, mukavat hahmot, mutta sekavasti kerrottu tarina verotti minun lukukokemustani tällä kertaa.

Perimä

Innostukseni uutuusjännäreitä kohtaan tuntuu vain yltyvän. Nyt päätin olla oikein hurja ja nappasin kirjaston uutuushyllystä hetken mielijohteesta Yrsa Sigurdardottirin uutuusdekkarin "Perimä". Kirjan valintaperusteena taisi olla puhtaasti kirjailijan nimittäminen Islannin dekkarikuningattareksi sekä tietysti se, että opus oli houkuttelevasti uutuushyllyssä.

Perheenäiti surmataan kotonaan ja ainoa silminnäkijä on seitsemänvuotias tytär. Julmaa ja käsittämätöntä murhaa alkaa selvittää nuori poliisi Huldar yhdessä lastensuojelun Freyjan kanssa.

En ole tainnut ikinä ennen lukea mitään islantilaisen kirjailijan tuotosta, joten en uskalla sanoa, ansaitseeko Yrsa Sigurdardottir dekkarikuningattaren kruunun. Mielestäni tästä on kuitenkin hankala vetää paremmaksi.

Syyllisen arvuutteleminen on mielestäni dekkareiden pääidea ja "Perimä" tarjosi loistavaa pähkäiltävää ja ihmeteltävää. Pelästynyt pikkutyttö on haastava todistaja. Oikea syyllinen motiiveineen paljastui minulle vasta aivan lopussa ja tarjosi mojovan yllätyksen. (Tosin tajusin heti, miksi murhaajalla oli "iso pää".)

Freyja ja Huldar olivat kiehtovia, sopivasti epätäydellisiä hahmoja, joiden keskinäinen suhde tarjosi mukavaa lisäviihdettä matkan varrelle.

Yrsa Sigurdardottir oli myös keksinyt poikkeuksellisia ja vaikuttavan karmaisevia tapoja surmata ihmisiä, mistä täytyy antaa pisteitä. (En usko menon olevan kuitenkaan liian julmaa sellaiselle, joka muutenkin lukee dekkareita.)

Ainoana negatiivisena kommenttina mainitsen pari kohtaa, joissa kirjailija mielestäni selitti vähän turhan pitkään tutkimukseen ja hahmoihin varsinaisesti liittyviä asioita; en olisi esimerkiksi kaivannut niin laveaa kuvausta patologin työtiloista, vaan ainoastaan hänen löytämistään vastauksista.

Vielä lopuksi haluan todeta, että islantilaiset nimet ovat ihania ^^

Lord of the Shadows

"Lord of the Shadows" päättää Jennifer Fallonin Second Sons -trilogian. Olen hehkuttanut kahta ensimmäistä kirjaa eikä tämä viimeinen osa pettänyt huikeita odotuksiani. Jännittäviä hetkiä riitti eikä pitkästyminen uhannut matkan varrella.

Dirkillä on nerokas suunnitelma Belagrenin luoman kultin murskaamiseksi. Suunnitelma on niin loistava, että kaikki - paitsi lukija - pitävät Dirkiä luihuna petturina. Seurasin sydän pamppaillen Dirkin suunnitelman etenemistä ja kaikkia yllättäviä vastoinkäymisiä.

Näitä vastoinkäymisiä tarjoilee tietysti Marqel. Alun perin pidin Marqelia kiehtovana, kovia kokeneena, mutta ovelana hahmona. Sen jälkeen neiti on osoittautunut pelkästään häijyksi, itsekkääksi ja vaarallisen lyhytnäköiseksi tyypiksi. En voi sanoa muuta kuin että tätä hahmoa on ihana inhota.

Marqelin lumoihin jäänyt Kirshov tuo monesti mieleeni teinihömppäkirjojen komeat, mutta hieman tyhjäpäiset urheilijapojat. Hän ei ole varsinaisesti ilkeä, mutta hän seuraa halujaan pysähtymättä hetkeksikään miettimään isompia kuvioita. Kirshovin hullaantuminen Marqeliin on täysin sokeaa, mikä oli turhauttavaa ja raivostuttavaa - mutta jännittävää seurattavaa.

Alenorin serkku Jacinta ilmestyi kuvioihin edellisessä osassa ja pidin häntä vain hauskana pikku sivuhahmona. Olinkin positiivisesti yllättynyt, kun hänen roolinsa tarinassa kasvaa loppuhuipennusta kohti mentäessä.

Romansseista sanon vielä sen verran, että tässä viimeisessä osassa muodostui pari sellaista paria, joita en olisi osannut arvata aiempien kirjojen perusteella.

En voi kuin kehua tätä sarjaa ^^

Hän sanoi nimekseen Aleia

Olen taas vähän jälkijunassa tutustunut Erika Vikin uutuusfantasiasarjaan, jonka aloittaa "Hän sanoi nimekseen Aleia". Hitauteeni tarttua tähän kirjaan johtui täysin naurettavasta ennakkoluulostani kotimaista fantasiaa kohtaan. Jostain syystä ajattelen sinnikkäästi, etteivät suomalaiset osaa kirjoittaa muuta kuin pieniä tarinoita metsämökeistä ja tontuista.

Erika Vik on kuitenkin onnistunut kuvittelemaan jotain isompaa. Hänen luomassaan kokonaan uudessa maailmassa ihmisten rinnalla elää seleesejä, jotka taikavoimineen poikkeavat ihmisistä juuri sen verran, että ahdasmielisiä maajusseja pelottaa. Seleesien lisäksi maailmassa on erilaisia taikaolentoja, joista erityisesti ihastuin amargundi-liskoihin.

Seleesi Corildon tutkii maailmassa viime aikoina havaittuja huolestuttavia muutoksia, kun hänen portilleen tuupertuu ihmistyttö. Tyttö on menettänyt muistinsa. Hän tietää vain nimensä olevan Aleia ja että hänen täytyy paeta jotakin. Corildonin kauhistukseksi tytöstä löytyy kiellettyä taikuutta.

Pelkäsin ensin, että Corildonin ja Aleian välille syttyisi aivan liian kliseinen romanssi. Suunnattomaksi riemukseni kumpikin päähenkilö sai aivan omat suhdekiemuransa. Täytyy kyllä myöntää, että pidin Mateota käsittämättömän ärsyttävänä hahmona ja lopulta melkein toivoin Corildonin ja Aleian rakastuvan toisiinsa.

Tuuliin ja Aleiaan liittyvät arvoitukset toivat mukavasti jännitystä ja vauhtia tarinaan. Vik ei pelännyt myöskään kohdella sivuhahmojaan kovakouraisesti, kun hämärät tyypit seurasivat sankareiden jälkiä.

Olin alussa pettynyt, kun hahmoille oli annettu revolvereita ja muita 1500-lukua kehittyneempiä härpäkkeitä. (Jaksan taas valittaa tuliaseiden ja fantasian yhteensopimattomuudesta.) Pääsin kuitenkin nopeasti asian yli ja lopulta suorastaan nautin junamatkasta.

Ennakkoluuloni osoittautuivat - jälleen kerran - perusteettomiksi. "Hän sanoi nimekseen Aleia" oli mukavan kevyttä ja nopealukuista, mutta kuitenkin jännittävää ja kiinnostavaa fantasiaa, jonka jatko-osan aion lukea ^^

Demelzan laulu

"Demelzan laulu" on toinen osa Winston Grahamin televisiosarjaksikin päätyneestä Poldark-sarjasta. Ihastuin hahmoihin jo ensimmäisen kirjan aikana niin kovasti, että piti käydä äkkiä nappaamassa jatko-osa luettavaksi. (Kolmannet osat ovatkin kaikki lainassa, joten pitää ehkä asettua jonottamaan sitä jossain vaiheessa.)

Kaivostyöläisten kurja asema oli jälleen kantavana teemana. Ross yrittää epätoivoisesti puolustaa huono-osaisia palkollisiaan ja samalla saada kaivostoiminnan tuottamaan. Demelza puolestaan yrittää kasvaa rooliinsa hienona rouvana ja onnistuu samalla työntämään nenänsä Verityn rakkausasioihin.

Olin kaikkein eniten odottanut lisää herkullisia yksityiskohtia Elizabethin ja Francisin suhteesta, mutta ikävä kyllä tämä kiehtovan ongelmallinen kaksikko jäi pieneen sivuosaan tässä toisessa kirjassa. Ensimmäisessä kirjassa jännittäviä hetkiä kokenut Jinnykin pyöri vain taka-alalla. Myöskään Rossin keinottelut kuparibisneksessä eivät jaksaneet hirveästi innostaa, kun halusin sitä kunnon draamaa.

Tarinan pelastukseksi paikalle ilmestyi sitten hemaiseva nuori näyttelijätär Keren, jonka touhuissa riittikin sitten hämmästelemistä. Hän tarjosi ehdottomasti parhaan draaman.

Toisin sanoen; uudet hahmot tarjosivat tarinaan viihdyttävää lisäväriä, mutta haluan edelleen kuulla lisää Elizabethista ja Francisista. Ja tietysti kaikista muistakin tärkeistä hahmoista. Rossin ja Demelzankin perhe-elämä koki aikamoisia myllerryksiä ja odotan kiinnostuneena, mitä heille seuraavaksi tapahtuu.

Hyvä naapuri

Sain tuossa jokin aika sitten päähäni, että haluan tutustua näihin hypetettyihin uutuusjännäreihin. Tällä kertaa vuorossa oli Shari Lapenan "Hyvä naapuri", jota jonotin kirjastosta useamman viikon; uusi harrastukseni on seurata kirjaston sivuilta varaukseni etenemistä. Hulluilla on halvat huvit, vai miten se nyt oli... XD

Marco ja Anne ovat naapurissa asuvan pariskunnan luona iltaa viettämässä. Lapsenvahti perui tulonsa viime hetkellä, minkä vuoksi heidän vauvansa on yksin kotona nukkumassa. Itkuhälytin on kuitenkin käytössä ja vanhemmat käyvät vuorotellen katsomassa vauvaa. Sitten pahin kuitenkin tapahtuu, ja aamuyöllä vastassa onkin tyhjä lastenhuone.

Poliisi epäilee luonnollisesti vanhempia ja tarinan edetessä sekä Marcosta että Annesta alkaa paljastua asioita. Myös lähipiirillä on omat herkulliset salaisuutensa.

"Hyvä naapuri" on nopeasti etenevä bestseller, joka sopii hyvin tylsän sadepäivän viihdykkeeksi. Puolivälissä paljastui yksi iso juttu ja ehdin hetkeksi pettyä, että tässäkö tämä nyt sitten oli, mutta onneksi uusia koukkuja ilmestyi ja loppu tuli ainakin tälle hajamieliselle lukijalle taas täysin yllätyksenä.

Olipas taas mukavaa mennä massan mukana ja lukea kunnon bestsellerjännäri ^^

Poldark - Kapinallinen

Winston Grahamin Poldark-sarjasta tehtiin jokin aika sitten oikein televisiosarja ja ajoittaisena historiallisen viihteen ahmijana kiinnostuin oitis. Nyt onnistuin vihdoin survomaan sarjan avausosan "Kapinallinen" aikatauluuni.

Eletään 1780-lukua. Nuori Ross Poldark on ollut sotimassa Yhdysvalloissa ja palaa nyt englantilaiseen kotikyläänsä ränsistyneelle perintötilalleen. Kotitilan huono kunto ei ole ainoa Rossin kohtaama murhe; nuoruuden rakastettu, jonka Ross luuli odottavan häntä, onkin menossa naimisiin Rossin serkun kanssa. Lisäksi aika Yhdysvalloissa on muuttanut Rossin näkökulmaa Englannin tiukkaan luokkajakoon. Ylimielisen yläluokan paheksuessa Ross alkaa puolustaa työläisiä ja kehtaa jopa pelastaa yhden köyhän tytön kattonsa alle.

Minulla oli epäilykseni kirjan viihdyttävyyden suhteen, mutta olisi pitänyt vain luottaa siihen, että televisioon asti päässyt tarina veisi mukanaan. Jörö, mutta järjettömän kiltti ja avulias Ross oli ehkä turhankin kliseinen historiallisen hömpän sankari, mutta minusta oli mukavaa seurata välillä jonkun todella mukavan hahmon edesottamuksia. Ja kyllähän Ross sentään juopotteli ja sai pari äkillistä kiukunpuuskaa.

Muuten hahmot Rossin ympärillä olivat kiinnostavia omine heikkouksineen. Mitään hurjia yllätyksiä tarinassa ei ollut, mutta mukaan mahtui pari ihan jännittävää kohtausta eikä lukeminen ollut missään vaiheessa puuduttavaa, kun jotain pientä tapahtui koko ajan. Kiinnostuin Rossista ja hänen lähipiiristään niin paljon, että aion raivata lukulistaltani tilaa myös sarjan seuraaville osille.

Suosittelen sarjaa historiallisen viihteen ystäville; kevyttä ihmissuhdedraamaa, joka ei ole kuitenkaan ihan niin höttöistä kuin harlekiinit ^^

Lord of Snow and Shadows

Goodreads ei varsinaisesti suositellut minulle Sarah Ashin "Lord of Snow and Shadowsia", vaan kaivoin opuksen itse esiin selatessani kaikkia houkuttelevien fantasiakirjojen kuvia. Arviot eivät olleet yksinomaan ylistäviä, mutta kuvaus kuulosti kiehtovalta ja kirjan kansi oli todella ihana valkoisine pöllöineen <3 Näin ollen päätin, että tämä kirja on pakko saada oman hyllyn koristukseksi.

Tarinan sankarina on köyhä nuori taidemaalari Gavril, joka saa yllättäen tietää isänsä olevan vieraan valtion hallitsija - murhattu sellainen. Herkän taiteilijan pitäisi nyt lähteä isänsä kylmään ja julmaan kotimaahan etsimään murhaaja ja kostamaan kuolema. Jos kuolemaa ei kosteta, isäukon kiukkuinen henki pistää maan palasiksi.

Mukana menossa on tietysti herttainen nuori palvelustyttö Kiukiu, jonka syntyperästä paljastuu myös yllättäviä asioita, muinainen kirous, sotaisia esi-isiä, kieroja, vallanahneita miehiä ja naisia sekä monia sympaattisia hahmoja, jotka olosuhteiden pakosta sattuvat olemaan eri puolilla ikivanhassa taistelussa.

Tällä kertaa kirjan valitseminen kansien perusteella onnistui eikä tarvinnut hampaat irvessä kahlata tarinaa loppuun. Koko ajan tapahtui jotain pientä ja odotin jännittyneenä, miten niille hyville tyypeille kävisi. Tietyt asiat menivät tutun kaavan mukaan, mutta omaperäisiä ratkaisuja löytyi myös mukavasti eikä pitkästyminen uhannut matkan varrella.

Ainoa asia, mikä minua ehkä hieman häiritsi olivat tuliaseet; olen ennenkin maininnut, että tuliaseet eivät mielestäni sovi korkeaan fantasiaan, vaan tappaminen pitäisi hoitaa miekoilla ja jousilla :P

Ask Again Later

Liz Czukasin "Ask Again Later" osui silmään, kun metsästin jotain kevyttä ja hauskaa teinihömppää lomaa (tai ihan vaan perjantain karkkipäivää) varten. Suunnitelma meni tosin siinä mielessä pieleen, että tartuinkin tähän potiessani kunnon flunssaa.

Heartilla on tiukka periaate olla tapailematta poikia, koska hänen oma äitinsä osoitti aikoinaan niin järkyttävää sitoutumiskammoa. Heart on menossa koulun tanssiaisiin ison kaveriporukan kanssa - No Drama Prom -jengi. Yllättäen Heart saakin sitten kaksi kutsua tansseihin ja joutuu nyt päättämään, mitä tehdä. Kaikki vaihtoehdot ovat omalla tavallaan todella vetoavia...

"Ask Again Later" edustaa juuri sitä hauskaa ja kevyttä teinihömppää, jota minä rakastan. Matkan varrella tapahtui kaikkea hulvatonta ja nautin erityisesti siitä, että Heart oli niin rento ja osasi nauraa asioille alkujärkytyksen jälkeen - ainakin melkein aina. (Välillä tuntuu, että sankarittaret alkavat mököttää, itkeä ja/tai kiukutella aivan liian helposti.)

Tämä oli aivan loistava sairastelupäivän piristys ja ainoa negatiivinen asia, jonka keksin sanoa on, että Herra Oikean henkilöllisyys on helppo arvata jo ihan alussa. (Ei sillä, että se olisi häirinnyt matkasta nauttimista.)

Suosittelen ehdottomasti kaikille kevyiden ja hauskojen tarinoiden ystäville <3

P.S. Täytän ensi vuonna 30 ja tätä lukiessani halusin hirveästi livauttaa kumiötököitä työkavereiden lautasille kahvihuoneessa seuraavan kerran, kun töihin pääsisin.

P.P.S. Harkitsin asiaa tunnin ja totesin sitten masentuneena, ettei työkavereiden huumorintaju ehkä sittenkään riittäisi edellä mainittuun... XD

Muistojenlukija

Ehdinpäs vihdoin päivittää itseäni vähän kotimaisenkin fantasian saralla. Luin siis Elina Rouhiaisen uuden Väki-sarjan avausosan "Muistojenlukija".

Päähenkilö Kiuru on lukemista rakastava lukiolaistyttö, jonka omassa elämässä ei tunnu tapahtuvan paljon mitään jännittävää. Kiurulla on tosin jännittävä salaisuus; hän pystyy kurkistamaan muiden ihmisten muistoihin. Yhtenä päivänä hän varastaa vahingossa väärän ihmisen muiston ja tutustuu näin kolmeen muuhun ihmeellisiä kykyjä omaavaan henkilöön.

Kaverukset haluavat tietää enemmän yliluonnollisista voimistaan, mutta asioiden penkominen herättää vaarallisten tyyppien huomion. Erikoisia kykyjä tuntuu löytyvän useammaltakin ihmiseltä ja ikävä kyllä maailmassa on ahneita ihmisiä, jotka haluavat kaiken itselleen.

Rouhiaisen aiempi Susiraja-sarja oli mielestäni "ihan kiva", muttei tehnyt varsinaisesti vaikutusta. (Se kuulosti minusta loppuun asti suomalaiselta Twilightilta.) Moni kuitenkin kehui "Muistojenlukijaa" jopa paremmaksi, joten pakkohan asiasta oli hankkia omakin mielipide :P

Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Rouhiainen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, jota on mukava lukea. Hahmojen suhteen valikoima on tässä uudessa sarjassa ihanan värikästä. (Susirajan porukka oli sellaista valkoista massaa.) Huumeet ja köyhyys eivät tietenkään ole mitään erityisen kivaa luettavaa, mutta Rouhiaisen tyyli ei ollut liian raskasta.

Juonikin oli mielestäni kiinnostava; tarinassa oli herkullisia salaisuuksia ja yllätyksiä, joiden selviämistä odotin kärsimättömästi.

Uskallan ennustaa, että tulen lukemaan tämän sarjan loppuun asti ^^

The Emperor's Blades

Goodreads tuputti minulle sinnikkäästi Brian Staveleyn "The Emperor's Bladesia" ja koska lukijoiden kommentit kuulostivat hyvältä, päätin noudattaa ohjetta.

Keisari murhataan ja hänen kolmen lapsensa täytyy löytää syyllinen ja selviytyä itse hengissä. Adare on esikoinen ja tottunut hovin käytäntöihin, mutta naisena hän ei voi nousta valtaistuimelle. Hän ei kelpaa edes sijaishallitsijaksi veljiensä ollessa tavoittamattomissa.

Valyn on poika, mutta hänellä ei ole hallitsijasuvun leiskuvan kultaisia silmiä, joten hänkään ei kelpaa valtaistuimelle. Valyn on viettänyt vuosia kouluttautumalla valtakunnan tehokkaimpien tappajien joukossa. Kun tieto keisarin kuolemasta saavuttaa kasarmin, Valynista alkaa tuntua, että joku pyrkii pääsemään eroon myös hänestä.

Suurimmassa vaarassa on kuitenkin Kaden, keisarin perijä, joka on viettänyt kahdeksan vuotta munkkiluostarissa opettelemassa vuohien paimentamista. Pian Kadenille paljastuu, että munkeilla on hyvin vanha salaisuus opetettavana tulevalle hallitsijalle.

"The Emperor's Blades" oli viihdyttävää fantasiaa. Staveley on luonut kiehtovan maailman, jossa on erilaisia kansoja ja mielikuvituksellisia olentoja. Kuninkaallinen nuoriso puolestaan oli mukavaa porukkaa ja vastaan tuli muitakin todella sympaattisia hahmoja. Ja tietysti mukana oli jokseenkin hämäriä, epäilyttäviä tyyppejä sekä täysiä kelmejä.

Jännitystä tarinaan tuovat niin tavalliset juonittelevat ihmiset kuin koko ihmiskunnan muinainen vihollisrotu, jonka olemassaoloon moni ei enää edes usko. Juonessa oli pari todella yllättävää käännettä; yhden hahmon kohtalo varsinkin typerrytti minut ja parista muusta hahmosta paljastui sitten täysin odottamattomia puolia. (Sitä yhtä hahmoa epäiltiin kyllä alusta asti, mutta lopullinen paljastus oli silti hauska yllätys.)

Tykkäsin kirjasta niin paljon, että tilasin jo seuraavan osan ^^

Eye of the Labyrinth

"Eye of the Labyrinth" on toinen osa Jennifer Fallonin Second Sons -trilogiasta. Ensimmäinen kirja "Lion of Senet" ihastutti niin paljon, että odotin innolla tarinan jatkumista.

Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kaksi vuotta. Dirk piileskelee isänmaallisten merirosvojen luona ja on hurmannut persoonallaan kaikki muut paitsi Tian. Pidin alusta asti Tian Dirkiä kohtaan tuntemaa epäluuloa ärsyttävän voimakkaana ja sinnikkäänä ja pudistelin päätäni kun Tia pysyi itsepäisesti - virheellisessä - kannassaan.

Alenorin ja Kirshovin häät lähestyvät, mikä tarkoittaa samalla Alenorin kruunausta kuningattareksi ja Kirshovin nimeämistä sijaishallitsijaksi. Kirshov on sama huoleton nuorukainen kuin aiemminkin ja kuolaa edelleen Marqelin perään.

Alenor kuitenkin ilahdutti minua suuresti kasvattamalla selkärangan; hän päätti pelastaa kansansa Senetin hirmuvallan alta ja tiputti samalla ruusunpunaiset lasit silmiltään. Alenor ja hänen serkkunsa Jacinta olivat hulvaton kaksikko ja nautin suunnattomasti siitä, miten he pyörittivät Marqelia ja urkkimaan määrättyä senetialaista hovineitoa. Marqelia oli tässä kirjassa ihana inhota.

Dirk kehitti niin ovelan juonen Antonovin ja Belagrenin pään menoksi, etten voinut kuin kääntää sivuja ja seurata ihmeissäni tapahtumien etenemistä. Lopussa ymmärsin sitten vihdoin Dirkin touhut ja odotan nyt innolla, miten hänen käynnistämänsä suunnitelma etenee.

"Eye of the Labyrinth" oli vähintään yhtä hyvä kuin sarjan aloitus. Fallonin kerronta tuntuu jotenkin vauhdikkaammalta ja kevyemmältä kuin monella muulla fantasiakirjailijalla. Missään vaiheessa en pitkästynyt tai edes harkinnut vaihtamista hetkeksi toiseen kirjaan - sain tätä lukiessa kaikkea jännittävää sekä kirjastosta varattuna että omaan hyllyyn postin toimittamina. Tarinan käänteet pitivät otteessaan loppuun asti ja lukemisen keskeyttäminen töiden ajaksi oli turhauttavaa!

Suosittelen sarjaa ehdottomasti kaikille fantasian ystäville, jotka haluavat tarinoihinsa kiehtovia henkilöhahmoja ja vauhdikkaita käänteitä ^^

Nainen junassa

Jatkoin dekkarivillitystäni jälleen yhdellä suosiota saaneella jännärillä. Nyt vuorossa oli Paula Hawkinsin "Nainen junassa".

Nainen katoaa ja ainoa, joka on ehkä nähnyt jotain, on alkoholisoitunut, eksäänsä vainoava Rachel. Ikävä kyllä runsaan alkoholinkäytön vuoksi Rachelilla on muistikatkoksia eikä jäljelle jääneisiin, sekaviin muistikuviinkaan voi aina luottaa.

Hawkins on onnistunut kertomaan tarinan, jonka loppuratkaisua ei arvaa ensimmäisten lukujen perusteella. Henkilöt ja asiat paljastuvat vasta myöhemmin täysin erilaisiksi kuin miltä ne alussa vaikuttavat. Syyllisen onnistuin arvaamaan vain pari lukua ennen kuin asia vahvistettiin suoraan.

Rachelin alkoholismi ja sen tuomat uskottavuusongelmat olivat nerokas veto, mutta minulle Rachelin tilanne oli vähän liian ankeaa ja surkeaa seurattavaa. Pidän hilpeämmästä menosta ja myönnän sen ylpeänä!

Juoni oli loistava - eli yllättävä - ja koen, että kirjan lukeminen kannatti, vaikken sitä suosikkilistalleni nyt nostakaan ^^

Mustat valkeat valheet

Innostuin nyt pitkästä aikaa ihan normaalista jännityksestä ja päätin jälleen mennä siitä, mistä aita on matalin eli seurata massaa. Varasin siis kirjastosta suosittuja uutuuskirjoja ja yksi näistä oli Liane Moriartyn "Mustat valkeat valheet".

Olin aiemmin kuvitellut, että Moriartyn kirjat ovat puhdasta ihmissuhdeviihdettä, mutta sitten tajusin, että tässähän on murha! O.O

Päähenkilöinä toimivat kolme äitiä, joiden lapset aloittavat samassa esikoulussa. Madeline on onnellisesti naimisissa Edin kanssa, mutta hän on edelleen katkera entiselleen Nathanille, joka on myös mennyt uudestaan naimisiin nuoren ja suloisen Bonnien kanssa. Nyt Ed ja Bonnie ovat kehdanneet ilmoittaa tyttärensä tytär samaan esikouluun Madelinen ja Edin tytön kanssa

Celeste on kaunis ja naimisissa rikkaan ja komean Perryn kanssa. Täydellisten kulissien takana Celeste kuitenkin epäilee suhdettaan.

Jane on nuori yksinhuoltaja, joka ei jostain syystä suostu kertomaan poikansa isän henkilöllisyyttä kenellekään.

Heti alussa selviää, että koulun visailuillassa tapahtuu jotain niin jännittävää, että poliisi pitää kutsua paikalle - joku kuolee?

Moriarty paljastaa tarinan salaisuudet ihanan piinaavan hitaasti. Madeline, Celeste ja Jane ystävystyvät ja lukijalle selviää pikkuhiljaa yksityiskohtia naisten elämästä. Mukana on vakavia ajatuksia parisuhteista, äitiydestä, kateudesta ja ystävyydestä, mutta myös romanttiseen komediaan sopivia sivuhenkilöitä.

Koko ajan sain myös pähkäillä sitä, että kuka loppujen lopuksi oikein kuolee. Minulla taisi olla useampikin arvaus, mutta niistä jokainen meni väärin ja asia valkeni vasta pari riviä ennen itse tapahtumaa.

Toisin sanoen: aivan loistava jännitys/viihdekirja. Aion ehdottomasti lukea Moriartyn muitakin kirjoja. Bestsellereitä todellakin kannattaa lukea, kun haluaa hyvää viihdettä ^^

Stormlord's Exile

Piti jonkin aikaa odottaa ennen kuin sain Glenda Larken Watergivers-trilogian viimeisen osan "Stormlord's Exilen". (Tuntuu että Suomalaisella on viime aikoina ollut ongelmia nimenomaan fantasiakirjojen kanssa; ya hömppä tulee ajallaan ja kaveri sai ison kasan jännäreitä, mutta fantasiaa joutuu odottamaan joskus useammankin viikon yliaikaa.)

Jasper on sulkenut häijyn Taquarin lukkojen taakse, mutta viimeisen myrskyherran ongelmat eivät ole poistuneet. Jasper ei edelleenkään pysty tuomaan sadetta ilman Terellen apua ja Terellen taas täytyy lähteä kauas suola-aavikon taakse äitinsä kotimaahan tai Russetin tekemä vesimaalaus koituu hänen kuolemakseen. Terelle aikoo hyödyntää pakollisen matkansa ja pyytää vastaan tulevia khromatialaisia vesiherroja tulemaan aavikolle auttamaan sadettamisessa. Vastaanotto vihreässä maassa onkin sitten yllättävän vihamielinen...

Jasperin täytyy jäädä huolehtimaan kotipuolen ongelmista; vedenpuutteen lisäksi kansalaisia uhkaa Jasperin oma veli Ravard, joka johtaa nyt punadyyniläisten sotaisia heimoja. Ravard kantaa erityistä kaunaa Kanethia kohtaan ja hänen päätavoitteenaan onkin nyt ryöstää Kanethin vaimo Ryka ja poika itselleen.

Laisa, Senya ja turhantärkeä, ylimielinen pappi aiheuttavat Jasperille tietysti myös murheita.

Tästä sarjasta pidin alusta loppuun saakka. Tässä viimeisessä kirjassa Senyan luonne paljastui kaikessa karmeudessaan; aiemmin pidin häntä vain pahasti hemmoteltuna ja lapsellisena. Pidin myös kovasti niistä sukulaista, joita Terelle löysi Khromatiasta. (En siis niistä häijyistä tyypeistä, vaan niistä mukavista.) Rubric varsinkin oli todellinen väriläiskä, joka yllätti tullessaan noin vain vastaan tavallisessa fantasiakirjassa. Olen vaikuttunut ^^

Mitään valtavan yllättäviä käänteitä tähän loppuun ei tullut, vaan asiat menivät suurelta osin niin kuin aiempien osien jälkeen uskalsin odottaa. Sivut kääntyivät kuitenkin vikkelästi, kun halusin tietää, miten asiat etenevät. Varsinkin viimeiset luvut piti oikein ahmaista.

Olen tässä tuuminut jo pitkään Larken muiden sarjojen kokeilemista ja jatkan tuumimista nyt entistä hartaammin ^^

Tell Me Three Things

Julie Buxbaumin "Tell Me Three Things" oli tällainen sattumalöydös kirjastosta, kun etsin jotain kevyttä nuorten hömppää.

Tarinan sankarittaren Jessien äidin kuolemasta on kulunut vajaat kaksi vuotta, kun isä pudottaa pommin: isä on löytänyt uuden rakkauden ja mennyt naimisiin ja edessä on muutto uuteen kaupunkiin äiti- ja velipuolen luokse. Vanha tuttu koulukin vaihtuu kalliiksi yksityiskouluksi.

Jessie on aika stereotyyppinen ujo ja hiljainen sankaritar, joten koulun alkaminen on painajaismainen kokemus. Hän joutuu oitis koulun pissiskuningattaren ja tämän hännystelijöiden silmätikuksi vääränmerkkisten vaatteiden ja asusteiden vuoksi.

Sitten Jessie saa sähköpostia Somebody Nobodyksi itseään nimittävältä pojalta. SN tarjoutuu neuvomaan Jessietä uuden koulun kuvioissa. Jessie on aluksi epäluuloinen tuntemattoman pojan motiiveita kohtaan; se on mahdollisesti pissisjengin kehittämä juoni Jessien nolaamiseksi. Pian Jessie sortuu kuitenkin viestittelemään SN:n kanssa ja huomaa pian suorastaan nauttivansa näistä keskusteluista. Mutta kuka SN oikein on?

"Tell Me Three Things" toi välittömästi mieleeni Becky Albertallin Simonista kertovan kirjan; kummassakin arvuutellaan salaperäisen pojan henkilöllisyyttä, vaikka päähenkilöillä ei muuta yhteistä sitten olekaan.

Pidin kirjasta, vaikka en ehkä olisi kaivannut Jessien äidin kuoleman tuomaa vakavuutta. Tarina ei ollut missään nimessä synkkä, mutta olisin voinut keskittyä vain SN:n henkilöllisyyden arvailemiseen - se oli nimittäin hauskaa. Välillä tiesin Jessien olevan väärillä jäljillä, mutta oikean kaverin taisin arvata vasta kun Jessienkin epäilykset heräsivät.

Buxbaum käsitteli kirjassaan hienoja aiheita; ystävyyssuhteita ja uusioperheen muodostamista menetyksen jälkeen. Kuten yleensä, tämä meni allekirjoittaneen kohdalla hukkaan, koska minua kiinnosti lähinnä se komeiden poikien metsästäminen XD

Three Dark Crowns

Olen jo jonkin aikaa kärsinyt asenneongelmasta nuorille suunnattujen fantasiakirjojen kanssa; rakastan siirappista highschool-draamaa sisältäviä nuorten hömppäkirjoja, mutta fantasian suhteen ennakko-oletukseni on aina, että tarina on epäuskottava ja höttöinen.

Kendare Blaken "Three Dark Crowns" aloittaa sarjan kolmoskuningattarista, jotka asuvat mystisellä saarella, jonka väellä on taikavoimia. Kolmostytöt kasvatetaan erillään, omaa taikakykyään vastaavassa yhteisössä, jotta he eivät kiintyisi toisiinsa. Kun kuningattaret täyttävät kuusitoista vuotta, heidän täytyy tappaa sisarensa. Jäljelle jäänyt, eli vahvin sisarista, on uusi kuningatar, joka vuorostaan synnyttää aikanaan kolmoset.

Löysin tämän nuortenfantasian ihan sattumalta kirjaston valikoimasta ja kirjan ajatus kuulosti vuoroin äärimmäisen kiinnostavalta ja vuoroin todella typerältä. "Kolme tyttöä, joiden täytyy tappaa sisarensa. Öö... siis miksi heidän täytyy tappaa sisarensa? No, koska se kuulostaa tosi hurjalta!"

En olisi uskaltanut käyttää rahaa ya fantasiaan, mutta kun kerran kirjastosta löytyi, päätin kokeilla. Tungin ylimielisen asenteeni tyynyn alle piiloon ja itse asiassa pidin kirjasta enemmän kuin yhdestäkään genren kirjasta pitkään aikaan.

Nuorista kuningattarista Mirabella on ylivoimaisesti voimakkain kyvyssään ja papittaret ovat jo päättäneet keskenään, että hänestä pitäisi tulla seuraava hallitsija. Katharine ja Arsinoe vaikuttavat olevan lähes kyvyttömiä. Myrkyttäjien luona kasvanut Katharine ei tunnu kestävän kuin kaikkein heikoimpia myrkkyjä ja naturalisti Arsinoe ei onnistu kutsumaan itselleen eläinkumppania tai edes houkuttelemaan kukkia kukkimaan. Mirabellan ongelma vain on se, ettei hän halua tappaa ketään. 

Papittarilla on hienoja ideoita lempeän Mirabellan nostamiseksi valtaistuimelle, mutta Katherinen ja Arsinoen lähipiiri keksii omia, ei niin hyväksyttyjä apukeinoja tytöilleen.

Tietysti mukana oli myös komeita poikia ;)

Viihdyin kirjan parissa hyvin; odotin innolla, kuka kuolee ja miten vai selviävätkö kaikki. (Viimeinen vaihtoehto vaikutti aika todennäköiseltä, koska kyseessä oli nuortenkirja eikä Game of Thrones.) Yksi komeista pojista onnistui yllättämään täysin enkä taida vieläkään ymmärtää, että mitä ihmettä siinä oikein tapahtui ja MIKSI. Tämän lisäksi lopussa tuli hurja paljastus, jota ehkä olisi pitänyt osata odottaa, mutta minulla ei kyllä ollut minkäänlaista ennakkoaavistusta.

Toivottavasti kirjasto hankkii jatko-osatkin, koska kiinnostuin tarinasta kunnolla ja tässä ensimmäisessä kirjassa alettiin vasta päästä vauhtiin. Suosittelen. ^^

"Three Dark Crowns" teki niin hyvän vaikutuksen, että aloin miettiä, uskaltaisinko tutustua Sarah J. Maasin hypetettyihin kirjoihin...

Renegade's Magic

Hyllyssä olisi ollut itse asiassa kiinnostavampiakin kirjoja, mutta halusin saada Robin Hobbin Soldier Son -trilogian pois häiritsemästä, joten suoristin hartiani ja hyökkäsin päättäväisesti trilogian viimeisen osan "Renegade's Magic" kimppuun.

Nevare on lavastanut kuolemansa ja paennut tuntemansa sivistyksen parista salaperäisten, metsässä elävien "villi-ihmisten" joukkoon. Nevare yrittää pysäyttää kuninkaan tien rakennusurakan, koska sitä taikuus häneltä vaatii; tien suunniteltu reitti kulkee pyhien puiden läpi. Tyyli on kuitenkin väärä ja Nevare meinaa polttaa itsensä loppuun. Tämän seurauksena Nevaren sielun toinen puoli, se joka rakasti villi-ihmisten mahtavaa noitanaista, ottaa Nevaren kehon haltuunsa. Sotilas-Nevare, jota olemme seuranneet alusta asti, on nyt pelkkä voimaton tarkkailija mielensä perukoilla, kun toinen Nevare alkaa suunnitella sotaa vanhoja ystäviä vastaan pyhien puiden ja villi-ihmisten pelastamiseksi.

Miten yhden aika onnettoman hyökkäyksen juonittelemiseen ja toteuttamiseen voi tuhlata satoja sivuja pientä tekstiä? Meinasin lievästi sanottuna turhautua välillä odottamaan niitä huikeita käänteitä.

Villi-ihmiset ja heidän kulttuurinsa olivat kiinnostavia ja Olikean poika oli suloinen pikku vesseli. Lisäksi sotilas-Nevare pääsi välillä vierailemaan perheensä ja ystäviensä unissa ja kuuli näin uutisia, mikä oli aina tervetullutta vaihtelua.

Viimeiset sata sivua luin vihdoin oikeasti innostuneena, koska silloin tapahtui kaikenlaista. Olin tyytyväinen loppuun ja itse asiassa olisin halunnut seurata tapahtumia vielä muutaman päivän tai jopa viikon pidemmälle. Hahmot olivat nimittäin ihania tökkivästä tarinasta huolimatta.

En ihan ensimmäisenä suosittelisi tätä trilogiaa. Nautin nyt täysin siemauksin siitä, että se on luettu ja voin rauhassa lukea jotain vähän vauhdikkaampaa.

The Diabolic

Vaihtelu virkistää, niin kuluneelta kuin tuo toteamus kuulostaakin. Kirjastosta mukaani tarttui hetken mielijohteesta S. J. Kincaidin nuorten scifiseikkailu "The Diabolic".

Tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on siirtynyt asumaan avaruudessa. Ulkonäköä on mahdollista muokata mielensä mukaan. Palvelijoina ei käytetä oikeita ihmisiä, vaan erilaisiin tarkoituksiin valmistetaan koeputkissa työntekijöitä, joilla ei ole omaa tahtoa. Koiratappelut ovat historiaa ja yläluokka tilaa geenimuunneltuja petoja taistelemaan kuolemaan asti.

Futuristisesta teknologiasta huolimatta tieteiden opiskelu on kiellettyä. Älykkäät koneet huolehtivat itse korjaus- ja huoltotöistä, joten ihmisten ei tarvitse ymmärtää teknologiasta mitään. Neuroottinen keisari pelkää liian oppineiden alamaisten aiheuttavan ongelmia, joten kaikkien tulee keskittyä vain uskonnollisiin oppeihin.

Tarinan sankaritar Nemesis, on Diabolic, henkivartijaksi kasvatettu ja ohjelmoitu voimakas ja agressiivinen humanoidi, joka leimautuu suojeltavaansa ja on hengenvaarallinen kaikille muille.

Nemesiksen suojeltava on Sidonia, varomattoman ja liian äänekkään aatelismiehen tytär. Kun isä julistaa mielipiteitään taas liian kovaa, keisari vaatii Sidonian luokseen. Nemesis ottaa kuitenkin Sidonian paikan, mikä on helppoa, kun ulkonäköä muokataan jatkuvasti muodin mukaan ja monet sosiaaliset tilaisuudetkin hoidetaan virtuaalisesti avatarien välityksellä.

Keisarin tukikohdassa Nemesis kohtaa joukon kieroja, vallanhimoisia, julmia ja mahdollisesti täysin hulluja aatelisia. Keisarin äiti on murhannut omia lapsiaan istuttaakseen oikean pojan valtaistuimelle ja keisari turvautuu nyt oveliin temppuihin suojautuakseen salamurhaajilta. Hallitsijaperhe on siis varsin ihanasti sekaisin ja Nemesis joutuu keskelle tätä juonittelua.

En ole "Nälkäpelin" jälkeen tainnut lämmetä kunnolla oikein millekään nuorten scifi/dystopiakirjalle - Lauren Oliverin "Delirium" ja Veronica Rossin "Paljaan taivaan alla" olivat kyllä hyviä - mutta "The Diabolicissa" oli potkua.

Nemesistä verrattiin kannessa Katnissiin ja Celaenaan. En ole jälkimmäiseen vielä ehtinyt tutustua, mutta ensimmäistä hän kyllä muistutti toiminnoissaan. Nemesiksen elämäkin on yhtä vauhdikasta ja vaarallista kuin Katnissin ja mukana on tietysti myös odottamaton ihastus. (Lukijana tajusin kyllä jo aiemmin, ettei kyseinen kaveri ollut aivan sitä miltä aluksi vaikutti.)

Kilpailu tässä genressä on kova, joten jää nähtäväksi, nouseeko viime vuonna ilmestynyt "The Diabolic" massan keskeltä isommaksi suosikiksi. Koen olevani huono arvioimaan tällaisia kirjoja, mutta ainakin tästä saisi komean elokuvan! Lisäksi pääpari oli mielestäni sekä fiksu että suloinen ^^

Jääkaksoset

En olekaan pitkään aikaan lukenut kunnon dekkaria, kun on ollut niin kauhea kiire ahmia fantasiakirjoja. Koska dekkareita tulee luettua niin vähän, päätin ottaa varman päälle ja seurata valtavirtaa. Valitsin siis S. K. Tremaynen kehutun "Jääkaksoset". (Enkä muuten katunut valintaani.)

Kirja kertoo perheestä, jonka toinen kaksostyttö Lydia kuoli tapaturmaisesti vuosi aikaisemmin. Kulunut vuosi on ollut rankka niin vanhemmille kuin yksin jääneelle kaksosellekin, joten Angus ja Sarah päättävät muuttaa seitsemänvuotiaan Kirstien kanssa karulle pikku majakkasaarelle - täydellinen maisemanvaihdos pyyhkimään menneisyyden haamut tiehensä.

Kirstie alkaa käyttäytyä oudosti; hän väittää olevansa Lydia ja kuollut sisko olikin Kirstie. Ovatko kaikki erehtyneet vai onko siskonsa menettäneen pikkutytön mieli järkkynyt? Ja onko kummituksia oikeasti olemassa?

"Jääkaksoset" oli todella vetävä trilleri, jonka lukemista ei voinut keskeyttää ennen kuin kaikki on selvinnyt. Anguksella ja Sarahilla oli kummallakin salaisuuksia, joista vihjailtiin kutkuttavasti jo alkumetreillä, mutta niiden paljastumista lukija joutui odottamaan. Vakuuttavaa jännitystä ilman ampumista ja takaa-ajoja ^^

Suosittelen kaikille jännityskirjojen ystäville ja totean, että bestsellerien lukeminen kannattaa - ainakin joskus XD

Forest Mage

Robin Hobbin Soldier Son -trilogian avausosa "Shaman's Crossing" oli minulle vähän turhan puuduttava kokemus. Mukana oli kuitenkin paljon kaikkea kiinnostavaa, joten tartuin rohkeasti seuraavaan kirjaan "Forest Mage".

Nevare selvisi hengissä metsässä asustavan villikansan aiheuttamasta lumotusta rutosta ja pääsi samalla eroon vanhan noita-akan kirouksesta. Tai siis näin hän kuvitteli.

Toisin kuin muut villikansan ruttoon sairastuneet, Nevare ei ole laihtunut luurangoksi, vaan pulskistuu koko ajan huolimatta siitä, miten vähän hän syö. (Jokaisen nykynaisen pahin painajainen.) Nevaren lihominen johtuu taikuudesta, mutta kukaan ei usko sitä, vaan Nevare joutuu kokemaan paheksuntaa ja pilkkaa jopa läheisiltään.

Lihavalla miehellä, joka on liian painava ratsuväen hevosen selkään, ei ole toivoakaan menestyä sotilaana. Nevaren tilanne on lopulta niin tukala, että hän joutuu pakenemaan syrjäseuduille, missä taikuuden kyllästämä villikansa elää.

Hobb osaa todellakin potkia sankareitaan päähän. Fitz-parkaa mukiloitiin sekä fyysisesti että yliluonnollisesti ja Nevare joutuu läskiensä vuoksi ankaran henkisen pahoinpitelyn uhriksi.

En muista törmänneeni lihavuudesta kärsivään sankariin yhdessäkään fantasiatarinassa, joten Nevaren ongelmat olivat kiinnostavaa (ja kauhistuttavaa) seurattavaa.

Edellisen kirjan tavoin "Forest Mage" oli välillä vähän raskassoutuinen. Kyllästyin oikeastaan aina, kun Nevare tarjosi lukijalle toisen käden tietoa kaukaisista tapahtumista. Onneksi tätä oli vähemmän kuin aiemmassa kirjassa ja tarina seurasi enemmän Nevaren tekemisiä. Nevaren tekemiset nyt olivat aika mitäänsanomattomia loppua ehkä lukuun ottamatta, mutta Nevare kohtasi matkallaan kiehtovia uusia hahmoja ja mukavia vanhoja tuttuja.

Nevaren rakkauselämä oli tässä toisessa kirjassa hieman värikkäämpää; Carsina muuten yllätti allekirjoittaneen täysin, vaikka ehkä olisi pitänyt arvata jotain tällaista tapahtuvan. Mitään suurta hömppää Hobb ei kuitenkaan - vieläkään - tarjoillut :P

Lopputilanne oli taas sellainen, etten voi kuvitellakaan jättäväni viimeistä osaa lukematta. Haluan ehdottomasti tietää, mitä Nevarelle ja muille hyville tyypeille tapahtuu seuraavaksi. Erityisesti toivon lisää tietoa Nevaren pikkusiskon kohtalosta.