Dragonspell

Pasmat (ja lukulista) menivät sekaisin, kun löysin kirjastosta Katharine Kerrin Deverry-sarjan neljännen osan "Dragonspell" (kulkee myös nimellä "Dragon Revenant"). Harvinaista herkkua löytää kirjastosta juuri se kirja, mikä pitäisi jostain sarjasta lukea - varsinkin kun lukee tällaisia vanhempia, vähemmän tunnettuja sarjoja. Kirjaston kirjoilla on paha tapa olla poissa hyllystään juuri silloin, kun niiden lukeminen sopisi omiin suunnitelmiin, joten tämä yllätyslöytö piti tietysti ottaa heti käsittelyyn.

Rhodryn pitäisi ottaa edesmenneen isoveljensä maat haltuunsa ja nousta Aberwynin gwerbretiksi (gwerbret on korkein aatelisarvo kuninkaan jälkeen) ennen kuin klaanipäälliköt aloittavat sodan pyrkiessään kiskomaan gwerbretin isot saappaat omiin jalkoihinsa.

Ikävä kyllä pimeän dweomerin harjoittajat sieppasivat Rhodryn ja myivät hänet orjaksi kauas Bardekin saarille. Pimeä dweomer on myös vienyt Rhodryn muistot eikä hän muista mitään aiemmasta elämästään.

Jill ja Rhodryn velipuoli lähtevät Bardekiin etsimään Rhodrya Nevynin jäädessä setvimään kotimaan asioita.

Valitin "The Bristling Woodin" kohdalla sitä, että Jill meinasi välillä jäädä avuttoman sivuhahmon osaan. "Dragonspellissa" Jill on alusta asti juuri sellainen toimintaan valmis kärsimätön soturi kuin sarjan ensimmäinen osa lupaili.

Rhodry puolestaan oli muistinsa menettäneenäkin yhtä kuumapäinen kuin aina; hänet orjaksi saattanut mies on pakko tappaa omin käsin vaikka samalla menettää varmasti omankin henkensä. Edes Aberwynin kansan kohtalo ei lopulta ole Rhodrylle tärkeämpi kuin henkilökohtainen kosto. Pudistelin välillä päätäni Rhodryn uhoilulle ja tyhmänrohkeille tempauksille, mutta yllättävän järkevää toimintaa ja tilanteisiin sopeutumistakin oli nähtävissä.

Jillin ja Rhodryn suhde on aiemmissa osissa jäänyt itselleni aika vaisuksi kokemukseksi. En ole oikein jaksanut ymmärtää, mikä näiden kahden välisistä tunteista tekee niin erityisen voimakkaita. Nyt, kun kumpikin esitettiin niin äkkipikaisina ja taisteluvalmiina, aloin vihdoin ajatella, että he oikeasti kuuluvat yhteen. Sain siis mukavasti jännitettävää, kun hömppäromaanimaiset epäilykset ja itse kohtalo uhkasivat kaksikon romanssia :D

Ensimmäistä kertaa aloin myös pitää Jillin isästä Cullynista; Cullynin aiemmat inkarnaatiot herättivät minussa inhoa eikä Cullynkaan ole täysin vapaa historian ällöttävistä tunteista, mutta tässä neljännessä kirjassa Cullyn sai loistaa Rhodryn äidin joukkojen vahvana ja oikeudenmukaisena komentajana ^^

Bardekin eksoottiset maisemat ja kulttuuri toivat ihanaa lisäväriä tarinaan. Sen sijaan kritiikkiä voisin antaa ehkä vähän tylsistä pahiksista. En pitänyt edes sitä vanhaa pimeän dweomerin mestaria, Nevynin arkkivihollista, yhtä pelottavana ja/tai ällöttävänä kuin monen muun fantasiasarjan kelmejä :P

Lopussa yhden henkilön ratkaisu yllätti minut täysin, mikä oli oikein virkistävää. Deverry-sarjaan taitaa kuulua viisitoista kirjaa, joten jännä nähdä, mitä tästä valinnasta seuraa jatkossa (vai onnistuuko koko kuvio lässähtämään jotenkin takaisin ennalta-arvattavaan uomaan) ^^

Royal Assassin

"Royal Assassin" on Robin Hobbin Farseer-trilogian toinen kirja ja jatkaa tarinaa siitä mihin "Assassin's Apprentice" sen jätti.

Kuninkaallinen äpärä ja salamurhaaja Fitz sai pahasti selkäänsä edellisen osan lopputaistelussa eikä tunnu toipuvan ennalleen. Hän suunnittelee jo karkaavansa yksin kauas hovin kieroiluista, mutta taistelu kruunusta ei ole ohi ja uskollisuus pakottaa Fitzin takaisin Buckkeepin vaaroihin.

Kruununprinssi Verityn uusi nuori vaimo, tuleva kuningatar, Kettrichen kokee vaikeuksia sopeutua omituiseen hoviin. Vuorikansan prinsessana Kettrichen on tottunut työskentelemään kovasti kansan hyväksi, mutta etelän hovissa hänen odotetaan istuvan turvallisesti linnan muurien sisällä ja ompelevan nättejä, mutta hyödyttömiä kuvioita.

Pidin reippaasta prinsessa Kettrickenistä heti kättelyssä ja nyt oli ihanaa seurata, miten hän alkoi ottaa paikkaansa Buckkeepin väen joukossa. Jännitystä riitti, kun Fitzin häijy, kruunun perään kuolaava setä Regal alkaa kokea Kettrickenin toimet henkilökohtaisina loukkauksina.

Fitzin sosiaalinen elämä oli myös värikästä. Koiranpennun sijasta Fitz muodostaa vahingossa siteen sudenpentuun. Kasvava pentu tunkeutuu matkojenkin päästä laumatoveri Fitzin ajatuksiin ja tarjoaa pyytämättä mielipiteitään kaikesta mahdollisesta.

Kuninkaan teini-ikäistä salamurhaajaa vaivaavat myös sydänsurut. Fitz on nimittäin toivottoman ihastunut lapsuudenystäväänsä Mollyyn. Mollyn ja Fitzin välinen kiertely ja kaartelu ja väärinkäsitykset tarjosivat hauskoja hetkiä - lukijan näkökulmasta, Fitziä olisi varmaan pitänyt sääliä viimeistään siinä vaiheessa, kun kolmannet osapuolet pistävät lusikkansa kuninkaan äpärän romanttisiin suunnitelmiin :D

Ihanana hahmona mainitsen myös Fitzin isän vaimon eli... Fitzin äitipuolen(?) Patiencen. Patience on hurmaavan keskittymiskyvytön ja hajamielinen hahmo, jonka ajatukset sinkoilevat asiasta toiseen. Hän kammoaa hovin väkeä ja touhuaa mieluiten omissa oloissaan. Ihanaksi Patiencen tekee se, miten hän suhtautuu miehensä äpärään. Omalla höppänällä tavallaan Patience yrittää vilpittömästi auttaa ja suojella Fitziä <3

Tarjolla oli siis jonkin verran huumoria ja romantiikkaa, mutta erityisesti jännitystä ja varsinkin loppua kohti hurjaa menoa. Hobb osasi annostella raakaa julmuutta juuri sopivan pelottavaksi, mutta ei liian ällöttäväksi kokonaisuudeksi. "Assassin's Apprentice" alkoi ehkä vähän hitaasti, kun Fitzin lapsuus käytiin läpi ennen kunnon juonittelun alkamista, mutta "Royal Assassinissa" ei tuhlattu sivuja alkulämmittelyyn, vaan häijyt tyypit vaanivat linnassa heti ensimmäisesta luvusta lähtien. Kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään, vaikka väsytti ja seuraavana aamuna odotti aikainen herätys!

Tämä sarja vain parani toisessa osassaan ja tyydyn toteamaan, että "Royal Assassin" nousi välittömästi yhdeksi lempikirjoistani ^^

Assassin's Apprentice

Luin Robin Hobbin "Salamurhaajan oppipojan" ensimmäisen kerran joskus teininä (ennen kuudennen Harry Potterin julkaisua). Itse sarjan lukeminen jäi tuolloin kesken, koska kirjastosta ei löytynytkään seuraavaa osaa. Kun löysin Suomalaisen nettikaupasta Hobbin kirjoja englanniksi, en voinut vastustaa kiusausta ja nyt pääsin aloittamaan uudestaan alusta.

Fitz on kruununprinssin äpärä, joka sysätään kuusivuotiaana isänsä tallimestarin Burrichin vastuulle. Burrichilla ei ole kokemusta lapsista, joten Fitz päätyy nukkumaan karsinaan koirien viereen. Fitzin elämä linnakkeessa on aluksi oikein mukavaa; keittiöstä saa ruokaa, seurana on iloinen koiranpentu ja yöksi saa käpertyä pehmeille oljille nukkumaan.

Kuninkaallisia äpäriä pidetään kuitenkin äärimmäisen vaarallisina. Vanha kuningas, Fitzin isoisä, tietää, että paras tapa torjua mahdollinen tuleva uhka valtaistuimelle, on tehdä Fitzistä kuninkaan uskollinen työkalu. Näin ollen Fitz pääsee vanhan kuninkaan velipuolen, kuninkaan oman salamurhaajan oppiin.

Täytyy myöntää, etten muistanut "Assassin's Apprenticen" olevan näin hyvä. Fitz on todella sympaattinen hahmo enkä pitkästynyt, vaikka Hobb antoi varsinaisen jännityksen muhia kaikessa rauhassa kertoessaan Fitzin lapsuuden touhuista ja kokemuksista. Hovissa on paljon hauskoja, inhottavia, mukavia ja kieroja jäseniä, joista osa haluaa vilpittömästi auttaa suvutonta poikaa ja osa taas vihaa häntä suorastaan naurettavan kiihkeästi. Fitz on pian keskellä hengenvaarallista valtapeliä!

Taikuus tässä kirjassa oli myös hienovaraista, mutta sitäkin karmivampaa. Valtakunnan rannikkokyliä ryöstelevat "ulkopuoliset" tekevät sieppaamilleen kyläläisille jotain käsittämätöntä.

Hauskana yksityiskohtana haluan mainita myös sen, että Hobbin luomassa valtakunnassa on täydellinen tasa-arvo. Aatelisten maat periytyvät aina vanhimmalle lapselle sukupuolesta riippumatta ja esimerkiksi linnan asemestari on nainen :D

Suosittelen "Assassin's Apprenticea" kaikille fantasian ystäville. Kirja ei ole liian raskassoutuinen tai monimutkainen, joten vasta Potterit lukeneelle untuvikolle tämä on hyvä askel syvemmälle fantasian maailmaan. Toisaalta en usko Martinin, Jordanin ja muiden isojen nimien makuun päässeenkään pitkästyvän Hobbin matkassa ;)

Koiraihmisiä kehoitan varaamaan nenäliinoja, koska Fitzin ja hänen koiraystäviensä hetket ovat välillä todella liikuttavia <3

Some Girls Bite

Ajattelin tähän väliin lukea vähän urbaania fantasiaa ja tarjolla oli sopivasti Chloe Neillin Chicagoland Vampires -sarjan avausosa "Some Girls Bite".

27-vuotias Merit haluaa vain saada opintonsa romattisten historiallisten tarinoiden parissa kunnialla päätökseen, kun vampyyri hyökkää hänen kimppuunsa. Sattumalta (?) paikalle säntää Ethan, jumalattoman komea, pian 400-vuotias mestarivampyyri, joka pelastaa Meritin muuttamalla tämän vampyyriksi. Vastalahjaksi Ethan ei odota mitään ihmeellistä - vain ehdotonta uskollisuutta ja tottelevaisuutta, koska Merit kuuluu nyt Ethanin taloon.

Tässä(kin) urbaanissa fantasiasarjassa vampyyrit ovat tulleet arkusta kaapista tavallisten ihmisten tietoisuuteen. Yhdysvalloissa on kaksitoista vampyyritaloa, jotka koostuvat yhdestä voimakkaasta mestarivampyyrista ja tälle uskollisuutta vannoneista "pikkuvampyyreista". Ainoastaan mestarivampyyrilla on lupa tehdä uusia vampyyreita ja hänellä on yliluonnollisia kykyjä, joiden avulla hallita talonsa jäseniä.

Merit on moderni nuori nainen, joka ei halunnut muuttua vampyyriksi ja vaihtaa itsenäistä elämäänsä vampyyrien tiukkoihin sääntöihin ja hierarkiaan. Hän aikoo kertoa tämän Ethanille, mutta asiaa häiritsee se, että Ethan on - yllätys - jumalattoman komea kultakutri, jonka keskivartalon lihakset piirtyvät herkullisesti esiin silkinsileän ihon alla. Meritin kiukku ja päättäväisyys meinaavat jatkuvasti hävitä komean vampyyrin herättämälle himolle ja - se isoin yllätys - Ethan himoitsee Meritiä vähintään yhtä kovasti. Ja tämä molemminpuolinen ihailu roihahtaa liekkiin tietysti heti ensivilkaisulla...

Ensimmäiset viisikymmentä sivua mieleni teki hakata otsaa pöytään. Takakansitekstissä Meritin lupailtiin kapinoivan Ethania ja vampyyrien vanhanaikaista hierarkiaa vastaan, joten odotin kirjan sankarittaren muistuttavan Underworld-elokuvien Seleneä. Meritin käyttäytyminen oli kuitenkin kuin suoraan lehtipisteen pikarakkausromaanista. Muutaman hyödyttömän vastalauseen jälkeen Merit yrittää parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämäänsä ja velvollisuuksiinsa vampyyrina. Samalla hän kuolaa Ethanin perään ja velloo mustasukkaisuudessa aina kun tämän rakastajatar ilmestyy paikalle. Noloa teinityttömäistä käytöstä itsenäiseltä, melkein kolmekymppiseltä naiselta...

Tilanne ei oikeastaan voinut enää mennä pahemmaksi, kun Meritin paras ystävä Mallory ja hänelle varattu - aika ennalta arvattava - mies rakastuvat palavasti (kipinät sinkoilevat) heti vilkaistuaan toisiaan. Tässä vaiheessa en enää jaksanut vaipua epätoivoon...

Tarina muuttui mielenkiintoisemmaksi siinä vaiheessa, kun Meritin isoisä pääsi mukaan. Eläkkeelle jäänyt poliisi on perheeltään salassa jatkanut järjestyksenvalvontaa; nykyään isoisä tosin keskittyy yliluonnollisiin ongelmiin tiiminsä kanssa. Tiimiin kuuluu peitetehtävissä oleva vampyyri, iloinen muodonmuuttajanörtti ja loihtija - älä koskaan erehdy kutsumaan häntä noidaksi! - joka ei jostain syystä kuulu enää kaltaistensa sisäpiiriin.

Meritin kimppuun hyökännyt vampyyri tappaa nuoria naisia ja jättää murhapaikalle muistoesineitä Chicagon kolmesta vampyyritalosta. Epäilyt kohdistuvat johonkin yksinäiseen vampyyriin, joka ei ole sitoutunut yhteenkään mestariin tai vampyyritalojen sääntöihin. Merit saattaa itsekin olla vielä vaarassa, koska tappaja epäonnistui ensimmäisellä yrityksellä.

"Some Girls Bite" oli kevyttä ja helppoa luettavaa, kuten useimmat genren kirjat. Mitään uutta ja mullistavaa tarinassa ei mielestäni ollut; en olisi menettänyt mitään, jos en olisi ikinä sarjasta kuullutkaan. Ainoa varsinainen ongelma oli kuitenkin vain tuo parinmuodostus, johon olisin kaivannut sekavampia kuvioita ja hienoja hämäysliikkeitä :D Pidin erityisesti Morganin yrityksestä työntyä Meritin ja Ethanin väliin; kaksikon vuorovaikutus oli oikeasti mukavaa luettavaa ^^

En koe tuhlanneeni aikaa tämän lukemiseen, vaikka lempikirjojen joukkoon en tätä nyt nostakaan. (Suunnitelmissa on lukea seuraavakin osa, jos lukulistaan tulee sopiva rako.) Voin jopa suositella kirjaa sellaisille lukijoille, jotka pitävät kauniista, perinteistään ylpeistä vampyyreista. (Suurin osa vampyyreista vaikutti kyllä loppujen lopuksi olevan aika rentoa ja iloluontoista porukkaa.)

Lisäksi lukijan ei kannata olla liian kyllästynyt ennalta-arvattaviin ja todella yksinkertaisiin parinmuodostuksiin :P Tai mistä sitä tietää, jos Neill vain hämäsi taitavasti tässä ensimmäisessä kirjassa ja yllättää kaikki jatkossa? ;)

The Bristling Wood

"The Bristling Wood" on kolmas osa Katharine Kerrin Deverry-sarjasta, jonka ensimmäiset osat löysin kirjastosta suomeksi ("Hopeatikari" ja "Lumottu sormus"). Onkohan sarjaa ikinä suomennettukaan näitä kahta ensimmäistä kirjaa enempää? Onnekseni alan olla aika taitava fantasianlukija englanniksikin, joten pääsin nauttimaan tästä alun perin vuonna 1989 ilmestyneestä jatko-osastakin. (Mikään ei ole pahempaa kuin kesken jäävä seikkailu!)

Maddyn (Rhodry aiemmassa elämässä) on tavallinen sotilas, joka epäonnekseen taisteli hävinneen klaanipäällikön joukoissa. Paetessaan vihollisen joukkoja hän törmää Nevyniin. Maddyn saa aivan vahingossa Nevynin keksimään loistavan suunnitelman kansaa piinaavan sisällissodan lopettamiseksi; riiteleville klaaneille täytyy tarjota kuningas, joka verenperintönsä, ulkoisen olemuksensa ja ennusmerkkien perusteella olisi tarkoitettu valtaistuimelle.

Maddyn jatkaa pakomatkaansa ja liittyy kiertelevään palkkasoturijoukkoon. Pian hänestä tulee yksi ensimmäisistä hopeatikareista. Samalla Nevyn kiertelee pappien luona järjestämässä näiden tukea tulevalle kuninkaalle ja tietysti etsimässä sopivaa aatelispoikaa.

Hopeatikarin uralle ajautunut Rhodry saa pestin lordi Neddin joukoista. Mukana on myös Neddin köyhä serkku Perryn, joka osaa puhua hevosille (ja elättää itsensä varastamalla rikkaiden ratsuja). Pian Rhodry on hengenvaarassa ja Jill joutuu (taas vaihteeksi) ratsastamaan apuun. Jostain syystä villiväkiset eivät pidä Perrynistä, mutta ne eivät osaa kertoa Jillille tarkempaa syytä.

Maddynin elämä kiertelevän soturijoukon bardina oli niin kiinnostavaa, että olin hetken jopa pettynyt, kun hänen seikkailuistaan siirryttiin takaisin "nykyaikaan" Jillin ja Rhodryn pariin. Olen itse asiassa pitänyt melkein kaikista Rhodryn aiemmista inkarnaatioista enemmän kuin Rhodrysta; Rhodryn ylpeys ja äkkipikaisuus aiheuttavat aina ihan turhia ongelmia, kun miehellä on niitä muutenkin aivan tarpeeksi poliittisen juonittelun ja pimeän dweomerin harjoittajien velloessa ympärillä.

Turhauduin myös Jilliin. "Hopeatikarissa" Jill esiteltiin voimakastahtoisena poikatyttönä, jonka soturi-isä on opettanut taitavaksi - ja innokkaaksi! - miekan käyttäjäksi. Nyt Jill kuitenkin vain seuraa rakastajaansa ympäri maita ja piileskelee sävyisästi muiden naisten seurassa Rhodryn lähtiessä taistelemaan. Pelkäsin jo, että Jillin suurimmiksi saavutuksiksi jäisi avun hakeminen ja lisäjoukkojen hälyttäminen miesten taistelun kääntyessä huonoon suuntaan!

Ilokseni sitä jännitystä alkoi löytyä myös Jillin elämästä; kumpikin nuorista rakastavaisista joutui tahollaan tiukkaan tilanteeseen ja lopulta Jillkin osasi jälleen vetää miekan huotrasta. Suuri murheeni on nyt tämän(kin) sarjan kanssa se, etten tiedä mistä ja milloin löydän seuraavan osan. Sankarit ovat nimittäin edelleen pinteessä!

Olisin myös kaivannut karttaa; "Hopeatikarista" löytyi useampikin, koska rajat muuttuivat sisällissodan vuoksi, mutta niistä ei ollut iloa kirjaston hyllyssä. Ehkä kartta oli tipahtanut tästä pokkaripainoksesta tai sitten kirjailija odotti lukijalla olevan joko valokuvamuisti tai aiemmat kirjat käden ulottuvilla. Hyvin tämän pystyi lukemaan eksymättä, mutta mielestäni fantasiakirja tarvitsee kartan (tai useammankin) ollakseen vakuuttava :D

Hämärän lapset

Anna Janssonin Maria Wern -sarja sai minut alun perin ihastumaan naapurimaan dekkareihin. Nyt kirjastosta löytyi sarjan neljästoista (?) kirja "Hämärän lapset".

Yhdeksänvuotias Mirela joutuu elämään pelossa ilkeän koulukaverin vuoksi. Mirela ei voi kertoa kiusaamisesta kenellekään, koska uskoo asioiden paljastumisen aiheuttavan vielä pahempia ongelmia.

Yhdeksänkymmentäkaksivuotias mies ammutaan ikivanhalla patruunalla. Tapausta tutkiessaan Maria Wern joutuu penkomaan vuosikymmeniä vanhoja tapahtumia.

Yksityiselämässä Marialla tuntuu menevän hyvin ja edessä ovat häät komean palomies Björnin kanssa. Ennen häitä Marian täytyy kuitenkin kertoa synkästä lapsuudestaan häiriintyneen äidin kynsissä.

Yritys vapautua äidin muistosta kuitenkin hankaloituu, kun paikalle saapuu muutaman vuoden vanhempi velipuoli, jonka olemassaoloon Maria ei ollut edes uskonut. Velipuoli muistuttaa huolestuttavan paljon äitiä...

Mirelan ja Marian tiet kohtaavat, kun Maria vie lapset samalle kesäleirille, jolla tyttökin on. Mirela herättää oitis Marian suojelunhalun, mutta eihän vieraan perheen asioihin saa sekaantua...

Janssonin - kuten muidenkin suosikkidekkaristieni - juonissa pääpaino on yksittäisten ihmisten ja perheiden valinnoissa ja virheissä. Ahmaisin "Hämärän lapset" niin nopeasti, että yllätin itsenikin, mutta Janssonin luomien hahmojen vaiheista vain halusi tietää lisää. "Hämärän lapset" sai todella ymmärtämään, miten avuttomia lapset ovat joutuessaan kelvottomien aikuisten huollettaviksi. Jansson kuvasi taitavasti ja mielestäni uskottavasti lasten logiikkaa ja reaktioita pahoissa tilanteissa. Mirelan hahmo sytytti heti suojeluvaistoni ja Marian tavoin olisin halunnut siepata tytön mukaani. Yllätyin muuten täysin siitä, miten Mirelan asiat lopulta ratkesivat.

Marialla ja Björnillä puolestaan oli suorastaan huvittavan kliseinen väärinkäsitys mutkistamassa matkaa alttarille.

Haukka, minun rakkaani

Kaari Utrion historialliset viihderomaanit ovat mielestäni ihania. Nyt lainasin kirjastosta 1300-luvulle sijoittuvan romaanin "Haukka, minun rakkaani".

Rikas perijätär Blanka naitetaan 13-vuotiaana Högbyn kartanon ikivanhalle leski-isännälle. Kymmenen vuotta myöhemmin mies putoaa jäihin. Samassa rytäkässä kuolee myös viimeinen Blankan lapsista. Lain mukaan Blanka perii poikansa eli puolet Högbystä, minkä vuoksi Blanka on pian pulassa.

Toinen perijä on nimittäin Blankan poikapuoli Magnus Gudmundsson - kaksikymmentä vuotta äitipuoltaan vanhempi mies, joka on yhdessä häijyn vaimonsa kanssa kiusannut Blankaa tämän avioliiton alusta asti. Magnus ei todellakaan aio luovuttaa maitaan halveksimalleen naikkoselle tai tämän suvulle; jos Blanka kuolee, omaisuus menee Blankan vanhemmille.

Magnus keksii naittaa Blankan köyhälle saksalaisritarille Arent von Prendenille; Blankan perintö siirtyisi aviomiehen haltuun. Magnus kuvittelee häijyn ja rahanahneen ritarin tulevan kartanoon nöyräksi apumieheksi saatuaan rikkaan perijättären.

Blanka ei ole ikinä ollut erityisen voimakastahtoinen tai aloitekykyinen nainen; avioliittonsa aikana hän ei uskaltanut tapella emännyydestä miniänsä kanssa vaan piileskeli sovinnolla naistentuvassa ompelemassa tai pakeni metsälle haukkansa kanssa. Nyt ajatus avioliitosta ilkeän näköisen miehen kanssa ja vielä ilman isän suostumusta kauhistuttaa häntä niin, että hän onnistuu ottamaan itseään niskasta kiinni ja karkaamaan.

Pakomatka meinaa katketa avantoon, mutta paikalle sattuu sopivasti Daniel Tulikilpi, suuri soturi Suomesta. Ensitapaaminen ei suju aivan kivuttomasti, joten huolimatta molemminpuolisesta ihastuksesta, Blanka ei voi kuvitellakaan avioituvansa Danielin kaltaisen moukan kanssa.

Luen paljon fantasiaa, jolloin pääpaino on sankareiden kohtaamissa eeppisissä taisteluissa. Utrion kuvailema todellinen keskiaikainen maailma kuulosti siis ihanan kummalliselta; ritarien suurin ongelma esimerkiksi oli varusteiden ja hevosen hinta, mitä harvemmin fantasiassa pohditaan. Eikä joku maalaispoika tosiaankaan voinut napata miekkaa käteen ja ratsastaa pelastamaan maailmaa, vaan säätyjen nokkimisjärjestys oli tarkkaa touhua; kartanonherroillakin piti olla mukanaan juuri tietty määrä huoveja etteivät muut säätyläiset alkaneet paheksua.

Utrio maalasi myös kiehtovan ja sanoisinko varsin hulvattoman kuvan ajan oikeudenkäynnistä ja erityisesti oikeuden jakamisesta; taposta saattoi selvitä sakoilla, mutta kunnianloukkauksista nousi verisiä sotia sukujen välille. Eikä virkamiehiä kiinnostanut, koska joku selvisi voittajana maksamaan veroja :P

Hajamielinen Blanka, joka aina haluaisi piilottaa päänsä pensaaseen ja antaa jonkun toisen päättää isoista asioista, oli turhauttavan ihana sankaritar. Olen itse taipuvainen uskomaan, että ongelmat saattavat vain kadota, jos niitä onnistuu välttelemään, joten samaistuin Blankan toimettomuuteen monesti. Tosin vielä useammin minun teki mieli ravistella häntä, kun hän antoi ilkeiden sukulaisnaisten viedä paikkansa pöydässä, vaikka yksi pieni sana olisi riittänyt siirtämään kaiken vallan Blankalle. Turhauttavaa! Tiukoissa tilanteissa Blanka sitten pariin otteeseen toimi kuin oikea fantasiatarinan sankaritar.

Blankan ja Danielin suhde oli tavallaan sellainen hömppäromaanin ihastumis-väärinkäsitys-kierre, mutta tarinassa oli täytteenä niin paljon kaikkea muuta, ettei se ehtinyt tympiä. Utrio oli luonut keskiaikaiseen maailmaan todella valloittavan henkilökaartin; suloisia, päähänpotkittuja sukulaisia ja kirkonmiehiä, reippaita palvelijoita sekä tietysti niitä kieroilevia, ahneita ja itsekkäitä sukulaisia.

Lopussa jännitys oikein tiivistyi niin sanotusti useammalta rintamalta ja oli yhtä tuskaa keskeyttää lukeminen töiden ajaksi!

Kaari Utrio valloitti minut jälleen kerran ^^

Lohikäärmeviiri

"Lohikäärmeviiri" jatkaa Robert Jordanin Ajan Pyörää suoraan siitä mihin "Valeren torvi" jäi. Nämä kaksi suomennettua kirjaa muodostavat siis yhdessä Ajan Pyörän toisen osan.

Rand, Mat ja Perrin jahtaavat edelleen pimeänkulkijan näpistämää Valeren torvea shienarilaisten sotilaiden kanssa.

Samaan aikaan muinaisen kuninkaan meren taakse lähettämät joukot tekevät paluuta, valloittavat kyliä ja vaativat kovin ottein uskollisuudenvaloja jokaiselta kohtaamaltaan ihmiseltä. Erityisen häijy kohtalo odottaa näiden valloittajien kohtaamia Aes Sedaita; muukalaisilla on lumottuja kaulapantoja, joiden avulla mahtia kanavoivien naisten voimat pystyy valjastamaan hihnan päässä olevan taluttajan käyttöön.

Egwenen ja Nynaeven pitäisi olla turvallisesti Valkoisessa tornissa opiskelemassa mahdin kanavoimista Aes Sedain valvonnassa. Huhutaan kuitenkin, että Aes Sedain joukossa on mustan ajahin jäseniä. (Musta ajah siis ei kulje Valkeudessa ja on luonnollisesti kielletty haara Aes Sedain järjestössä.)

Jännittävien hetkien lisäksi minusta oli hauskaa seurata lordin vaatteisiin puettua Randia. Kaikki luulevat Randin olevan joku todella tärkeä ja korkea-arvoinen henkilö - vähintään kaukaisen maan prinssi - vaikka Rand yrittää sanoa olevansa vain lammaspaimen. Randin väitteet vaatimattomasta syntyperästä oikeastaan vain vahvistavat käsitystä siitä, että hän on salaisesti kulkeva merkkihenkilö :D

Moitin "Valeren torvea" turhan verkkaiseksi ja ongelma taisi olla siinä, että tiukat tilanteet ja parhaat palat oli säästetty kirjan loppupuoliskoon eli "Lohikäärmeviiriin". Tämän kirjan loppuhuipennuksen jälkeen en voi kuin manata sitä, ettei hyllystäni löydy seuraavaa osaa! Tuntuu, että pääsin viimein kärryille siitä tämän eeppisen fantasiasarjan isosta taistelusta ja haluan päästä jatkamaan matkaa Randin ja Moirainen kanssa.

Vaikka nyt tajusinkin sen seikkailu- ja toimintapuolen idean, olen silti edelleen kiinnostunut myös siitä, mihin suuntaan ne romanssit kääntyvät ;)

Ja sen Randin löytämän mystisen kaunottarenkin perimmäiset aikomukset jäivät vielä selittämättä!

Valeren torvi

"Valeren torvi" on... No, kannessa lukee Ajan Pyörän 3. osa, mutta kyseessä on itse asiassa tämän Robert Jordanin maineikkaan fantasiasarjan toisen kirjan ensimmäinen puolikas. Suomen päässä nämä pönäkät opukset on julkaistu aina kahtena erillisenä kirjana, joten suomennettu sarja näyttää tuplasti alkuperäisen mittaiselta :P

Valeren torvi pystyy nostamaan entisaikojen soturit haudoistaan taistelemaan torven soittajan komennossa. Tämä myyttinen torvi oli pitkään kateissa, mutta on nyt löytynyt - ja joutuu äkkiä pimeänkulkijoiden tahmaisiin käpäliin. Paha juttu, sillä torven herättämät soturit eivät välitä Valkeudesta tai Pimeydestä vaan seuraavat sokeasti ketä tahansa puhaltelijaa!

Sama kelmi varasti mukaansa myös kirotun tikarin, jota ilman Mat kuolee. Näin ollen kolmen maalaispojan täytyy lähteä Shienarin sotilaiden kanssa metsästämään varastelevaa pimeänkulkijaa ja tämän trollokkijoukkiota. Egwene ja Nynaeve puolestaan lähtevät lähtevät kohti Aes Sedain päämajaa oppiakseen kanavoimaan mahtia.

Tikarin ja torven katoamisen ja Aes Sedaiksi haluavan tyttöystävän lisäksi Randilla on vielä yksi vakava ongelma; hän pystyy kanavoimaan miesten mahdin saastunutta lähdettä saidinia. Jokainen saidinia koskettava menettää järkensä ja aiheuttaa tuhoa ympärilleen, minkä vuoksi naispuoliset Aes Sedait ovat jo sukupolvien ajan jahdanneet ja "lauhkeuttaneet" näitä onnettomia miehiä. Rand ei nyt tiedä, pelkääkö enemmän itseään ja saidinia vai Aes Sedaita.

Moiraine ei kuitenkaan halua lauhkeuttaa Randia vaan uskoo, että nuorukaisella on tärkeä osa lähestyvässä isossa taistelussa Pimeyttä vastaan. Moirainen täytyy salata Randin kyvyt sisariltaan ja samalla yrittää huijata itsepäinen lammaspaimen kulkemaan oikeaan suuntaan - Rand kun ei halua olla missään tekemisissä yhdenkään Aes Sedain kanssa.

Meno oli välillä vähän turhan verkkaista - modernilla naisella on kiire! - Jordanin kuvaillessa jälleen tarkasti ihmeellisiä paikkoja ja tapahtumia. En kuitenkaan ehtinyt missään vaiheessa pitkästyä, sillä uusia hahmoja putkahteli esiin sekoittamaan pakkaa. Pistin muuten merkille, että nimenomaan naiset kehittivät niitä salakähmäisiä juonia. Miehet vain ravaavat torven perässä :D

Jännä muuten nähdä, miten Randin ja Egwenen suhteelle käy; kaksikko on ollut toisiinsa ihastunut lapsesta asti, mutta nyt kumpikin törmää tahoillaan hyvännäköisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Kaiken huipuksi oikein ennustaja on ilmoittanut, ettei kaksikko ole toisiaan varten. Lan ja Nynaevekin kiertelevät toisiaan kuin vasta uunista tullutta piirakkaa. Taidan seurata näitä suhdekiemuroita innokkaammin kuin sen epämääräisen "viimeisen taistelun" lähestymistä :P